Volgarr the Viking

Naurettavan vaikea hakkelushyppely on toiminnan Super Meat Boy ja aikamatka, jolle kovin moni ei haluakaan lähteä.

6.11.2013 20:06

Rankaise itseäsi

Tavallisessa peliarvostelussa hävettäisi myöntää, etten aluksi meinannut päästä läpi ensimmäistä kenttää. Volgarr the Vikingin kohdalla häpeää ei tunnu. Vaikeus on siinä kuin painovoima tai aika, luonnonvakio, joka täytyy vain hyväksyä.

Volgarr on niitä retropelejä, jossa ruumiillistuu kadonneen aikakauden henki sekä grafiikassa että pelattavuudessa. Se aika on jossain Amigan alkuhämärissä. Volgarr on Rastanin serkku, joka asuu Ghosts ’n Goblinsista itään ja Shadow of the Beastistä luoteeseen. Yksinäinen soturi taistelee tiensä läpi kentistä, joissa yksikin virheliike joko heikentää hahmon kykyjä tai todennäköisemmin palauttaa suoraan alkuun. Tallennuspisteistä ei tässä ajassa ole vielä kuultu. Nykykielellä puhuttaisiin kai sivuttain rullaavasta Dark Soulsista.

Sormet oppivat tanssimaan melkoista rumbaa, sillä Volgarrilla on hämmästyttävä liikevalikoima kiipeilytelineinä toimivista keihäistä miekkaa pyörittäviin ilmavoltteihin. Kauhea vaikeus ei silti tunnu epäreilulta. Pelaajan takoessa päätään samoihin kenttiin ohjauksesta tulee balettia ja hapuilusta kuoleman sinfoniaa, jossa viholliset hajoavat jauhelihaksi täysin turhien ja siksi niin ihanien veriefektien kera. Loistavan kenttäsuunnittelun sadistisia yllätyksiä oppii ennakoimaan, kunhan kameran taakse vetäisevä zoom-toiminto imeytyy lihasmuistiin.

Tällainen on pienen piirin hupia, ja peli tuntuu aivan koko ajan aivan liian vaikealta. Silti on pakko vain yrittää uudestaan. Volgarrrrrrrrrr!

7/10
PeligenretToiminta
JulkaisualustatMicrosoft Windows
Lisää luettavaa