Super Meat Boy Forever -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden helmikuun 2021 numerossa 219. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Pilaantunut ja kahlittu
On vaikea olla kiinnostumatta, kun yksi kaikkien aikojen parhaimmista tasoloikkapeleistä saa seuraajan. Super Meat Boy on yhä malliesimerkki haastavasta mutta tyydyttävästä 2D-hyppelystä, jossa jo pelkällä pelihahmon vauhdikkaalla liikuttelulla saadaan paljon iloa aikaan.
Kuutisen vuotta työstetystä Super Meat Boy Foreverista ei kuitenkaan kaavailtu tavanomaista jatko-osaa. Alun perin mobiililaitteille suunniteltu ja sittemmin konsoleille sekä pc:lle siirtynyt projekti on automaattisesti etenevä loikkaseikkailu, jossa pelaajan vastuulle jää vainhyppimisen ja lyömisen kaltaiset reagointiliikkeet. Muutos on joskus hyvästä, ja halusinkin kovasti uskoa Team Meatin kykyihin kokeilla jotain erilaista. Harmittavasti pelkkä usko ei tällä kertaa riittänyt.
Super Meat Boy Foreverissa on taustalla ajatusta ja yritystä. Peli yrittää tuoda automatisoituun loikkatoimintaan paljon nyansseja tekemällä hyppyjen ajoituksien ja pituuksien miettimisestä erittäin oleellisen osan pelaamista. Automatisoidusta liikkumisesta huolimatta pelihahmo ei tunnu kulkevan raiteilla niin kuin monessa muussa vastaavalla tavalla toimivassa pelissä, mikä mahdollistaa välillä jopa improvisaation tiukkojen hyppyhetkien keskellä.
Konseptissa on silti yksi merkittävä ongelma: Super Meat Boy Foreveria ei ole hauska pelata. Edellispelin tavoin myös Forever on haastava teos, mutta siinä missä alkuperäinen Super Meat Boy tuntui omien tasoloikkakykyjen koettelulta, uuden pelin kenttiä läpäistään lähinnä yrityksen ja erehdyksen sekä hyppyjen yksityiskohtien nysväämisen kautta.
Oma päänsärkynsä on vielä se, että pelihahmon automaattinen liikkuminen tuntuu jatkuvasti keinotekoiselta rajoitteelta. Järisyttävän moni kohtaamistani kuolemista olisi ollut vältettävissä sillä, että peli antaisi edes mahdollisuuden vaihtaa pelihahmon liikkumissuuntaa. Forever pakotti kuitenkin turhauttavasti ja sadistisesti katsomaan vierestä useaan otteeseen, kuinka lihapoika rynnisti omin päin kohti kuolemaansa aivan pikkuriikkistenkin virheiden takia.
Pelin ongelmien painostamana en meinannut jaksaa viimeistellä edes ensimmäistä lyhyttä läpäisykertaa. Ongelmasta tekee erityisen vakavan se, että nimensä mukaisesti Forever on suunniteltu pelattavaksi käytännössä ikuisesti. Jokaista uutta läpäisykertaa varten se kokoaa tuhansista erilaisista rakennuspalasista yhä uusia kenttäkokonaisuuksia koluttavaksi. Idea ei vain pääse millään loistamaan, kun jo ensihetkien viettäminen pelin parissa tuntuu katumusharjoitukselta.
En ole pitkään aikaan ollut näin harmissani videopelistä. Arvostan suuresti sekä alkuperäistä Super Meat Boyta että Team Meatin halua tehdä jotain erilaista nimekkäällä sarjalla. Forever on kuitenkin massiivinen pettymys. Tälläkin hetkellä haluaisin ajatella, etten ole vain ymmärtänyt peliä oikein, mutta totuus on, että aina parhaimmatkaan eivät onnistu.