Klassikkosarjan retki rämeellä löysi kuivaa maata
Jagged Alliance -pelisarja lähestyy jo neljännesvuosisadan ikää, mikä onkin vallan oivallinen tekosyy potkia sarjaan taas uutta elämää. Rage on kuitenkin vaikea pala nieltäväksi. Se ei seuraa isiensä jalanjäljillä vaan yrittää rohkeasti olla oma itsensä. Tässä onnistutaan osittain, jopa penseiden retrosetälasien läpi katsottuna.
Jaggedit ja UFOt nostivat taktiikkasodat koko kansan huviksi 1990-luvun puolivälissä. Jälkimmäisestä kasvoi valtava ilmiö, joka harha-askeleiden jälkeen kuplii yhä tänään. Jaggedin hittiputki sen sijaan vaimeni vaisujen ja jopa onnettomien itäeurooppalaisten jatko-osien jälkeen, eikä nimellä ole ollut enää kummoista kaikua ikiaikoihin.
Ehkä siksi Ragen sivuloikka onkin tervetullut. Se muistuttaa esikuviaan tietyin päällisin puolin, mutta taktiikkataistelu on toteutettu hyvin eri tavoin. Poissa ovat vanhan koulun palkkasoturiosaston hallinta, rekrytointi ja operointi hiekkalaatikkomaailmassa. Sotaretki painajaissaarelle on rakennettu tiukemmaksi ja niukemmaksi kokemukseksi. Sisältöä ja mittakaavaa on supistettu rajusti, mutta samalla peli on myös kompaktimpi ja nopeammin pelattava.
Ja ainakin se saatiin valmiiksi ja toimivaksi, eikä lopputulos ole lainkaan niin kamala kuin olisi odottanut. Toimintapisteisiin pohjautuva komentomekaniikka on pohjimmiltaan toimiva, ja sotimiseen on keksitty uuttakin. Alistetun kansan vapauttaminen sortajien kynsistä on klassisen toimiva tarina, joka osoittaa, kuinka paatuneiden palkkasoturien sisällä saattaa sittenkin sykkiä empaattinen sydän. Mutta voisi tämä olla viihtyisämpääkin, sillä soturiosaston johtaminen pienehköillä taistelukentillä on tehty aivan tarpeettoman vaikeaksi ja kömpelöksi. Esimerkiksi hahmojen tavaravalikon hallinta on uskomattoman työlästä. Tämä rassaa rajusti, kun genren perinteiden mukaan aseet ja ammukset haalitaan enimmäkseen vihollisilta. Ainakin testattu konsoliversio kärsii lisäksi tönköstä käyttöliittymästä, joka on padin sijaan selvästi suunniteltu tietokoneruuduille ja hiirelle.
Pulmia siis riittää, mutta tietty peruspelattavuus on olemassa, samoin kuin potentiaalia uusiin läpipeluisiin eri hahmoilla ja kulkureiteillä, vaikka tarina ei muutukaan. Taistelut toimivat, vaikka ne ovat välillä tuskaisen hitaita, eikä tekoälykään yleensä loista. Cthulhuun ja Mutantiin verrattuna peli panttaa tietoa liikkeiden seurauksista ja näkökentistä, mikä vaikeuttaa taktikointia. Pahinta on raivostuttavan hidas startti. Rage oli lentää roskikseen monta kertaa, ennen kuin konsolikäyttöliittymään tottui ja tarina sai vauhtia. Silloin peli laajeni ja monipuolistui niin, että hampaat irvessä -pelaaminen muuttui motivoituneeksi hiiviskelyä, pulmia ja paikoin hyvääkin taistelua tarjoavaksi sissiseikkailuksi.
Vanhan Jagged-fanin kannatta silti pysyä joko kaukana tai nollata odotuksensa. Pinnallisesta samankaltaisuudesta huolimatta Rage on aivan omanlaisensa nykypelaajien peli. Se toimii omassa mitassaan ja tarjoaa riittävästi sisältöä alle 20 euron hinnalleen. Mutta konsoliversiota tohdin suositella vain erityisen pitkäpinnaisille.