Marvelin hahmovalikoimassa riittää supersankaria ja konnaa joka lähtöön, mutta harva niistä on vanhentunut yhtä heikosti kuin Punisher, kotoisammin Tuomari. 1970-luvulla debyyttinsä tehnyt hahmo on alusta saakka saanut kyseenalaista huomiota, sillä “rikoksiin kyllästynyt tyyppi, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja murhaa rikollisia” on aina ollut aika raflaava idea.
Varsinkin viimeisten vuosien aikana negatiivinen huomio on nostanut päätään entisestään, kun suuri yleisö on herännyt – aiheellisesti – kyseenalaistamaan ihan sen virallisen poliisinkin käyttämää väkivaltaa, jostain omankädenoikeuden ruumiillistumasta puhumattakaan.
Tämä ei toki tarkoita, etteikö Tuomarin seikkailuista olisi vuosien varrella irronnut runsaasti viihdettä. Esimerkiksi The Punisher: Warzone on tyhmyydessään huikea leffa, ja vuonna 2005 julkaistulla The Punisher -pelilläkin riitää faninsa. Eikä ihme, sillä onhan pelissä paljon muistamisen arvoista, kuten vaikka “erityisen brutaalit ja veriset kidutuskohtaukset”. Tämähän kuulostaa lupaavalta!
Vuonna 2005 julkaistu The Punisher ei ole Volitionin tunnetuin peli, ihan syystä. Tämä selittyy osittain sillä, että Volition on vuosien varrella tehnyt paljon tunnetumpiakin pelejä, kuten vaikka Red Factionit tai Saints Row -pelit. Mutta osittain myös sillä, että The Punisher ei ole hirveän hyvä peli. Ja sanon tämän yhtenä niistä kolmesta tyypistä, jotka aikanaan pitivät pelistä melkoisesti, juuri niiden paheksuttavien kidutuskohtausten vuoksi. Tiedän, että tämä ei anna minusta kovin hyvää kuvaa, mutta odottakaa hetki, ennen kuin tuomitsette minut.
Lue myös: Tältä näyttää uusi RoboCop-rymistely Unfinished Business – julkaisupäiväkin vahvistui
Kuten suunnilleen kaikissa muissakin Tuomari-tarinoissa, myös The Punisher -pelissä Frank Castle ajautuu keskelle suurta rikosvyyhtiä yritettyään vain teurastaa kerrostalollisen huumekauppiaita ja näiden asiakkaita. Pelin tapahtumat kerrotaan takautumina Castlen istuessa Rykersin vankilan kuulusteluhuoneessa kahden poliisin grillattavana. Jälleen kaikkien Tuomari-tarinoiden hengessä poliisit ovat joko epäpäteviä tai vain niin totaalisesti lain kaltaisten pikkujuttujen kahlitsemia, ettei heillä ole kanttia tehdä tarpeellista. Jälleen: tarpeellinen tässä tapauksessa tarkoittaa kymmenten huumekauppiaiden teloittamista raskaalla aseistuksella.
Itse peli on lineaarinen ja sangen kankea kolmannen persoonan räiskintäpeli, jossa on pari muistamisen arvoista ominaisuutta. Näistä enimmäinen on se, että pelaaja voi napata miltei minkä tahansa vihollisen eteensä ihmiskilveksi, tuupata tämän edellään ovista läpi vihollisten täyttämiin huoneisiin – jolloin pahikset tietenkin ampuvat kaverinsa ja paljastavat olinpaikkansa – tai heittää niska-perse-otteella vaikka parvekkeelta pihalle. Se toinen muistamisen arvoinen ominaisuus rakentuu tämän varaan, sillä yleisen kurmootuksen ohella kiinni napattuja vihollisia voi myös kuulustella.
Lue myös: Capcomin roolipeliklassikko 25 vuoden takaa teki paluun
Suurimmalla osalla vihollisista ei ole mitään järkevää kerrottavaa, mutta osan pään yläpuolella leijailee symboli, joka kertoo, että he ovat tietäjiä. Näiden tyyppien kuulusteleminen voi antaa pelaajalle hyödyllistä infoa – viholliset suunnittelevat väijytystä tietyssä paikassa, asekaapin avainkoodi on tämä ja niin edelleen – tai vaikka ylipuhua vihollisen avustamaan Frankia avaamalla muuten suljettuja ovia tai suostuttelemalla kaverinsakin antautumaan.
Useimmiten kuulustelut ovat simppeleitä minipelejä, joissa pelaajan täytyy vaikka kuristaa tai pahoinpidellä uhriaan niin paljon, että tämän pelkomittari pysyy kolme sekuntia kriittisellä alueella, mutta ei niin paljon, että tämä kuolee. Se muistamisen arvoisuus hyppää mukaan kenttäkohtaisten “erikoiskuulustelujen” muodossa. Nämä ovat kuhunkin kenttään sijoitettuja uniikkeja kuulustelumenetelmiä, joissa pelaaja voi vaikka roikottaa kuulusteltavaa autonmurskaimen yläpuolella, painaa porakonetta tämän ohimolle tai pakottaa kuulusteltavan naamaa kohti piraija-allasta.
Lue myös: Ensimmäiset huippuarvostelut ulkona – onko tässä pelivuoden todellinen jymy-yllätys?
Tämä ei vielä itsessään olisi juttu eikä mikään, mutta jos nämä minipelit pistää pieleen joko vahingossa tai tahallaan, tuloksena on tietenkin sen uhkaillun kauhean kohtalon toteutuminen. Tyyppi tiputetaan autonmurskaimeen, joka verisesti pusertaa tämän kasaan. Porakone työntyy pään läpi. Piraijat syövät tyypin naaman. Ja niin edelleen.
Seurauksena oli tietenkin sen verran eeppinen paskamyrsky, että sen olisi pystynyt näkemään paljain silmin avaruudesta käsin.
Kuten kaikki tietenkin tietävät, paheksunta ja huomio eivät olleet mikään vahinko, vaan koko ominaisuuden tarkoitus. Seksi ja väkivalta myyvät, varsinkin jos niitä tarjoillaan sellaisessa kontekstissa, missä niitä ei yleensä nähdä – kuten vaikka videopeleissä. Joo, tietenkin videopeleissä on ollut väkivaltaa ensimmäisestä pelistä lähtien, mutta hyvin harvoin erittäin realistista ja brutaalia kidutusta, runtelua ja muuta todella karua meininkiä. Mortal Kombat ja Night Trap päätyivät Yhdysvaltojen senaatin eteen paljon kevyemmällä kamalla!
Lue myös: Fokus Media ostaa Pelaaja-lehden liiketoiminnan – huhtikuun Pelaaja nyt kaupoissa
Niinpä Volitionille ja THQ:lle ei varmasti tullut yllätyksenä, kun useampikin hallitus ilmoitti, että tätä peliä ei sitten muuten kaupoissa nähdä. Jenkkien valvontavirasto totesi, että The Punisheria odotti “vain aikuisille”-ikäraja, mikä olisi käytännössä blokannut sen miltei kaikkien kauppojen hyllyiltä, ja lisäksi estänyt sen julkaisun Microsoftin ja Sonyn konsoleilla. Brittihallitus taas teki saman tempun kuin 70- ja 80-luvuilla monen slasher-elokuvan kohdalla ja kielsi koko pelin myynnin maan sisällä.
Reaktioiden jälkeen The Punisheria sensuroitiin kovalla kädellä. Jotkut versiot sensuroivat kidutuskohtausten kriittisimmät osat ruudulle lätkäistävillä sensurointikylteillä, brittiversion kamerakulmia muuteltiin dramaattisesti ja kaikki myynnissä olleet versiot heittivät pelin mustavalkoiseksi, kun se pahin teurastus alkoi. Näiden muutosten jälkeen peli kelpasi jo kauppiaillekin, ja PC-pelaajat tietenkin modasivat kaikki rajoitukset pois omasta versiostaan noin viidessä nanosekunnissa.
Vaiva kannatti, sillä The Punisher oli kohtalainen hitti. Vaikka peli sai kriitikoilta penseän vastaanoton, sen myynnit ylittivät nopeasti miljoonan kappaleen rajapyykin. En sinänsä ihmettele, sillä olin tosiaan itse yksi niistä The Punisher -faneista. Rehellisesti täytyy tunnustaa, että viehätyksen taustalla oli osittain se sama juttu kuin siinäkin, miksi tykkään myös katsella slasher-leffoja silloin tällöin: vaikka en voi sietää oikean elämän väkivaltaa ja päivä menee yhtään liioittelematta pilalle heti, kun jossain somessa vaikka vastaan tulee yllättäen kuvia sodan uhreista, fiktiivinen väkivalta on eri juttu. Joskus on vain viihdyttävää katsoa, kun joku lain ulottumattomissa riekkuva mafioso joutuu sarvikuonon lävistämäksi punaisten pikselien lentäessä. Kenties tämä tunnustus sai nyt juttua lukevat psykologit tarttumaan lehtiöihinsä, mutta tässä sitä ollaan.
Kyseessä ei tosiaan ole mitenkään hyvä peli, mutta kylläkin viihdyttävä. Aivot narikkaan ja sitten vain nauramaan, kun mafiosot, huumekauppiaat ja gangsterit lentävät pihalle ikkunoista tai muuten vain saavat Tuomarilta ansionsa mukaan.
Lue myös: Supersankariräiskintä Marvel Rivals sai julkaisupäivän ja uuden hienon trailerin
Lue myös: Herää, kulta! NESin karmein peli löytyi vihdoin!
Lue myös: Call of Duty -kehittäjien aiempi peli herätti valtavasti pahennusta
Miikka Lehtonen