Vuonna 2004 julkaistu Soldier of Fortune on aivan kiistatta pelihistorian oudoimpia lisenssipelejä. Ei ehkä oudoin, mutta sen verran outo kuitenkin, että moni ei ehkä edes tajua sen olevan lisenssipeli. Mutta näin on: pelin kehittänyt Raven Software kun osti räiskintäpeliään varten lisenssin amerikkalaiselta lehdeltä, joka on suunnattu maailman kovimmille tyypeille. Niille, jotka olisivat varmasti Seal Team Six -superkommandoja, ellei [pitkä lista tekosyitä].
Tämä mielessä ei ehkä olekaan yllättävää, että itse pelikin keskittyy… no, ei niihin oman elämänsä sotureihin, vaan teoriassa lehden kohdeyleisöön, palkkasotureihin. Pelaaja ohjastaa karskia palkkista, joka näyttää Call of Duty -pelien kapteeni Pricen halpahalli-versiolta, ja tämän saappaissa kiertää pitkin maailman kuumia konfliktialueita tykittämässä kumoon satoja enemmän tai vähemmän laillisia kohteita.
Näistä jutuista peliä ei kuitenkaan muista taatusti kukaan, sillä Soldier of Fortunen muistetuin ominaisuus on se älyttömän verinen ja ylitseampuva ruhjontamoottori, joka on pultattu id Softwaren Quake-pelimoottorin päälle.
Mutta kantaako se peliä enää maaliin asti?
Soldier of Fortune on parillakin tavalla historiallisesti hassu tapaus. Sen jo mainitun hämärän lisenssin ohella peli on siltäkin kantilta kiinnostava, että se tuntuu kuin Call of Duty: Modern Warfaren laittomalta kopioversiolta, mitä se ei toki ole. Se kuitenkin ilmestyi vuonna 2004, eli vain vuotta sen ensimmäisen Call of Dutyn jälkeen. Pikemminkin yhteensattumaa selittää ehkä se, että Activisionin julkaiseman pelin kehityksestä vastasi tosiaan Raven Software, joka myöhemmin kunnostautui useammankin Call of Duty -pelin myötä. Selvästi tiimi siis teki alusta saakka omaa juttuaan.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että Soldier of Fortune ei ole mikään maailman paras räiskintäpeli. Tiimi on selvästi hakenut peliinsä realismia jos jonkinlaisilla tavoilla, mutta homma on jäänyt tavallaan puolitiehen, joten lopputulos tuntuu kepeältä arcade-peliltä, johon on sitten pultattu kaikenlaisia puolirealistisia ominaisuuksia, kuten mahdollisuus kurkkia kulmien ympäri, sekä varustevalikoima täynnä sokaisukranaatteja ja ties mitä muuta mukavaa. Kivoja ideoita, mutta esimerkiksi varusteista suurin osa ei tee käytännössä yhtään mitään, joten vaivan olisi voinut ehkä kohdistaa muuallekin.
Ei, Soldier of Fortune on tosiaan noteeraamisen arvoinen peli yhdestä syystä: sen vahinkomalli on vuoden 2004 peliksi hämmentävän monipuolinen, toimiva ja verisyydessään viihdyttävä. Viholliset reagoivat osumiin silleen 80-luvun toimintaelokuvien tyyliin ”realistisesti”. Kun siis vaikka päästää serbialaiseen kansanmurhaajaan – tämä ei siis ollut herja, vaan pelin muutamassa kentässä taistellaan spesifisesti serbialaisia kansanmurhaajia vastaan – pitkän sarjan konepistoolilla, tämä nykii ja sätkii osumien voimasta. Jos taas paukauttaa vihollista haulikolla, tuloksena on todennäköisesti irtoavia raajoja ja groteskisti maassa tuskissaan kieriviä vihollisia. Ja kyllä, myös osumat kasseille on tietenkin mallinnettu, joten kaikilla tarkkuuden mahdollistavilla aseilla saa lain mukaan ampua vihollisia vain vyön alle.
Kyse ei ole pelkästä sadismista ja väkivaltaviihteestä, sillä vihollisten heikot paikat on mallinnettu muutenkin todella realistisesti. Siellä samaisessa Kosovoon sijoittuvassa kentässä tulee vastaan myös raskaasti panssaroituja, liekinheittimillä varustettuja vihollisia. Niihin voi joko tyhjentää puoli lippaallista ammuksia, tai sitten ampua heitä olan yli näkyvään liekinheittimen tankkiin, jolloin tuloksena on kunnon juhannuskokko.
Myös rakennukset ja ympäristö saavat oman osansa, sillä esimerkiksi vessan ovet voi ampua palasiksi. Aivan mihinkään Red Factionin tasolle peli ei toki yllä, mutta onhan tällainen meno silti aina veikeää.
Valitettavasti tämän hauskan tuhon ja teurastuksen ympärille ei ole kasattu kovin kummoista peliä. Yritystä on kyllä ollut, sillä peli heittää pelaajan välillä vaikka liikkuvan junan kyytiin, mutta pelisuunnittelu on enimmäkseen kovin tympeää. Puzzlet toistavat itseään nopeasti ja valtaosa peliajasta menee etsien paineltavia nappeja, jotta saa avattua oven kohti seuraavaa taistelua ja nappia vaativaa ovea.
Lisäksi peli on teknisesti hieman heikompi suoritus. En tarkoita, että se kaatuilisi tai olisi muuten epävakaa, vaan että selvästi kukaan ei ole ehtinyt, jaksanut tai viitsinyt tuunata esimerkiksi maaston törmäyslaatikoita aivan viimeisen päälle hiotuiksi. Niinpä vaikka putkiin ja tunneleihin ahtautuminen on aina jännittävää ja tuskallista puuhaa. Mahdunko sisään vai juutunko näkymättömään geometriaan niin totaalisesti, että en enää pysty liikkumaan? Tähän se oma pelinikin lopulta tyssäsi: yritin kulkea alas esteetöntä ramppia pitkin ja juutuin… johonkin. Siinä ei auttanut kyyristely, hyppely tai edes kranaatin pudottaminen jaloille. Jumissa oltiin.
Mutta tämmöistähän se sitten on, kun yritetään kiirellä tehdä kunnianhimoista peliä. Kun pelinkehityksessä aika loppuu parhaimmillaankin aina kesken, se on väistämätöntä myös näissä tapauksissa, ja sitten on pakko karsia jostain. Ongelmistaan huolimatta Soldier of Fortune oli aikanaan kohtalainen hitti ja sai lisäsisällön ohella myös jatko-osan. Se merkittävin menestys taisi silti olla se, että Raven Software näytti Activisionille osaavansa tehdä räiskintäpelejä ainakin jollain tasolla, mikä onkin sittemmin maksanut itseään takaisin jos jonkinlaisten projektien muodossa.
Lue myös: PlayStation avasi uuden pelistudion
Lue myös: Herää, kulta! NESin karmein peli löytyi vihdoin!
Lue myös: Yleinen mielipide väittää, että tämä on historian hirvein painipeli – mutta onko näin?
Miikka Lehtonen