Oddworld: Soulstorm -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden toukokuun 2021 numerossa 222. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Työläisen kärsimysnäytelmä
On oma pieni ihmeensä, että nimi Oddworld ei ole hukkunut historian syövereihin. Oddworld: Abe’s Oddysee ja Abe’s Exoddus olivat 90-luvun lopulla kyllä mainioita ja ennen kaikkea persoonallisia pulmaloikintoja. Pelisarja alkoi kuitenkin menettää hohtoaan, kun ensin kolmiulotteinen Munch’s Oddysee jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi, eikä uniikki ensimmäisen persoonan räiskintä Stranger’s Wrath saavuttanut sille asetettuja myyntitavoitteita.
Seurasi lähes kymmenen vuotta kestänyt tauko, kunnes Oddworld: New ’n Tasty herätti sarjan taas henkiin toimimalla kepeänä uusioversiona kaiken aloittaneesta Abe’s Oddyseesta. Muutamista rosoisuuksistaan huolimatta se oli ilahduttava muistutus sarjan omalaatuisuudesta ja siitä, miten oivallisesti sen ideat sopivat osaksi modernia videopelimaisemaa. Sarjan luoja Lorne Lanning alkoikin kumppaneidensa kanssa työstää New ’n Tastyn jatko-osaa, josta ei ollut määrä tulla vain suoraviivaista seuraajaa vaan kunnianhimoinen hanke, joka kuljettaisi Kummamaailmaa kohti uutta aikaa.
Oddworld: Soulstorm on uudelleenkuvitelma vuoden 1998 Oddworld: Abe’s Exodduksesta. Se jatkaa juoneltaan Abe’s Oddyseen ja näin ollen myös New ’n Tastyn tarinaa, mutta uusioversioksi sitä on hankala sanoa. Pelin kerronnassa ja ideoissa on ehdottomasti viitteitä alkuperäiseen klassikkoon, mutta New ’n Tastysta poiketen Soulstormista on haluttu tehdä oma selkeä kokonaisuutensa. Idea on innostava, sillä tuoreen perspektiivin myötä pelin tapahtumilta ei heti tiedä, mitä odottaa. Se antaa pelille uuden kerroksen Oddworldille tärkeää mystisyyttä.
Soulstorm kertoo orjuutettuun mudokon-kansaan kuuluvasta Abesta ja tämän pyrkimyksistä pelastaa lajitoverinsa rahanahneen glukkon-herrarodun otteesta. Edellisosan pakomatkan myötä Abesta on muodostunut kansansa keskuudessa jopa raamatullisia mittasuhteita hipova vapauttaja, joten panokset ovat nousseet. Tämä siis siitäkin huolimatta, että hintelä ja epävarma Abe on nokkelan supersankarin täysi vastakohta, joka häviäisi suorassa yhteenotossa jopa uneliaalle kimalaiselle.
Pelillisesti asetelma ilmenee jälleen tasoloikkaa, hiippailua ja pulmanratkontaa yhdistävänä kaksiulotteisena seikkailuna. Etenemiseen periaatteessa riittää, että Aben saa ohjattua monien vaarojen läpi turvallisesti alusta loppuun. Matkan varrella pitäisi kuitenkin pelastaa mahdollisimman monta lajitoveria, sillä todellinen päätös ja kaksi viimeistä kenttää pysyvät muuten visusti piilossa.
Oddworld-faneille kaikki nämä piirteet ovat enemmän tai vähemmän tuttuja, joten lähestymiskulma uuteen peliin on lähtökohtaisesti kunnossa. Heti ohjaimeen tarttuessa kaikki kuitenkin synkkenee. Olonsa tuntee ensin hölmistyneeksi ja sitten tyrmistyneeksi, kunnes lopulta uiskennellaan epäuskoisessa inhossa. Oddworld: Soulstormin pelaaminen on ollut elämäni yksi suurimpia tunteellisia vuoristoratoja, mutta ei missään vaiheessa positiivisessa mielessä.
Oddworld: Soulstorm on huono peli. Ensimmäiset merkit tästä tulevat vastaan jo välipätkissä, jotka ovat ylipitkiä ja jaarittelevia sekä polkevat kivuliaalla tavalla paikallaan. Kontrasti sarjan historiaan on valtava, sillä alkuperäiset Oddworldit lumosivat nimenomaan tiiviillä kerronnalla ja siitä tehokkaasti rutistetulla mystiikalla ja huumorilla. Tarina ylipäänsä on jäänyt ontoksi. Abe’s Exodduksessa vallinnut seikkailun tunne on unohdettu, ja tapahtumat on tiivistetty tylsäksi junamatkaksi läpi erilaisten vaara-alueiden. Tapahtumia ei edes sidota koherentisti yhteen, vaan peli rakentuu nyt toisistaan irrallaan olevista kentistä, jotka tuntuvat vaivoin olevan osa samaa maailmaa.
Tarina on lopulta vain pienin murheista, sillä yritykset modernisoida sarjan klassista pelattavuutta rysähtävät kaikin puolin metsään. Ensimmäinen selkeä epäonnistuminen on pyrkimys antaa Abelle käyttöön erilaisia lisävarusteita, joilla voi häiritä vihollisia, tuhota esteitä ja sammuttaa tulipaloja. Lisäys on tehty pyrkimyksenä ujuttaa mukaan enemmän vaihtelua, mutta lähinnä se vain tekee pelaamisesta tuskallisempaa. Esineiden käyttö ei ole luontevaa saati tyydyttävää, ja niiden ylläpitäminen alkaa käydä työstä jo ensimmäisessä kentässä.
Ongelmat vain kasautuvat tästä. Nopeasti raivoa alkavat herättää ällistyttävän huonosti toimivat tarkastuspisteet, jotka epäonnistumisen tapahtuessa eivät pelkästään pakota pelaajaa toistamaan mitä monotonisimpia aktiviteetteja, vaan voivat jopa tallentaa pelin vahingossa niin huonoon tilanteeseen, että koko kenttä kannattaa aloittaa suosiolla alusta. Epäonnistumisia myös tapahtuu paljon, kiitos epätarkan ohjauksen ja käskytettävien mudokon-tovereiden aivottomuuden. Lajitovereista on tehty kyllä itsenäisempiä ja elävämpiä kuin ennen, mutta se johtaa vain uusiin turhautumisiin, kun kaverit eivät esimerkiksi tajua piiloutua edessä siintävän vaaran tieltä.
Oikeastaan mikään suunnitteluratkaisu ei toimi Soulstormin eduksi. Pelin vaarat ja mahdollisuudet tulevat monesti esiin vasta yrityksen ja erehdyksen kautta, kun esimerkiksi oleellista informaatiota jää toistuvasti tyyliteltyjen kamerakulmien johdosta näkökentän ulkopuolelle. Kokemukseen halutaan myös jatkuvasti ujuttaa mukaan toimintaa, johon sen jo valmiiksi heikot mekaniikat eivät oikeasti vain taivu. Pahin esimerkki tästä ovat hajanaiset puolustusosuudet, joissa Aben on harhautettava alati kasvavaa vartijajoukkoa, jotta se ei ampuisi aaltoina pakenevia mudokoneita. Teoriassa kohtaukset koettelevat pelaajan taktisia valmistautumiskykyjä, mutta käytännössä käsissä on vain turhauttava sekasotku, koska omien puolustussuunnitelmien toteuttaminen on puhdasta tuskaa.
Surullisinta tässä kaikessa on se, että uusienkin ideoidensa kanssa Soulstorm tuntuu luovuudeltaan köyhemmältä kuin esikuvansa. Exoddus on edelleen monipuolisempi peli useilla ohjattavilla hahmoilla ja kenttäsuunnittelulla, jota osattiin käyttää tehokkaasti hyödyksi myös tarinankerronnallisesti. Oma kompastuskivensä Soulstormissa on vielä sen kepeä bugisuus, joka sai useampaan otteeseen säikähtämään pelihahmon jumiutumista ja kyvyttömyyttä vuorovaikuttaa haluttujen asioiden kanssa. Sentään mitään etenemistä pysäyttävää ei missään vaiheessa tullut vastaan.
Oddworld: Soulstormin haukkuminen tuntuu pahalta. Sarjan pitkäaikaisena fanina olisin halunnut tietysti nähdä sen nousevan uuden pelin myötä uuteen kukoistukseen. Oma lukunsa on vielä se, että peli silminnähden huokuu intoa ja yritteliäisyyttä. Soulstorm ei ole huono peli siksi, että sen kehittäjiltä olisi puuttunut palo ja halu tehdä jotakin hienoa. Muutamina lyhyinä hetkinä se onnistuu itse asiassa näyttämään ja tuntumaan suuremmalta kuin todellisuudessa on. Puhdas intohimo ei kuitenkaan riitä tekemään Soulstormista nautittavaa kokemusta, kun pääosa suunnittelu- ja toteutusratkaisusta on mennyt päin honkia.