Ritarillisuus ei ole kuollut
Keskiaikaan sijoittuvista peleistä ei varsinaisesti ole ylitarjontaa. Puhtaasti moninpeliin keskittyvät pelit ovat vielä harvemmassa, vaikka käsikähmän makuun onkin päässyt viime vuosina For Honorin parissa. Vielä harvinaisempaa herkkua ovat ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvatut moninpeliin keskittyvät tapaukset. Seitsemän vuotta sitten julkaistu Chivalry: Medieval Warfare sisälsi tuota kaikkea, ja sen manttelinperijäksi nousee nyt Mordhau, joka tarjoaa brutaalia lähitaistelua keskiaikaisissa maisemissa.
Mordhaussa pelaaja heitetään palkkasoturin saappaisiin keräämään kokemusta ja kultaa. Ensimmäisen palkkion pääsee lunastamaan pelin opetusosiossa, josta on luvassa varsin messevä palkkio. Tutoriaali opettaa pintapuolisesti kaikki pelaajan tarvitsemat liikkeet ja toiminnot.
Opettelusta ansaitun valuutan voi sijoittaa välittömästi oman palkkasoturin varusteluun tai säästää myöhemmin käytettäväksi. Pelissä on valmiiksi käytettävissä yhdeksän palkkasoturia, joista voi valita mieleisensä. Muuttujina sotureilla on aseistus ja panssarointi. Tarjolla on ketterämpiä kavereita, jotka liikkuvat ja iskevät nopeasti. Heillä ei ole suojia kuin nimeksi, joten henki on höllässä. Valittavissa on myös todella raskaasti haarniskoituja mörssäreitä, jotka nopeuden sijaan luottavat voimaan.
Mordhaun vahvuutena on erittäin laaja kustomoitavuus. Oman soturin varustamiseen annetaan 16 varustepistettä, jotka jakautuvat panssareiden, aseiden ja kykyjen välille. Pisteet saa jaettua täysin omavalintaisesti. Soturi voi olla shortseissa juokseva ja luuttua soittava rimpula tai lekan kanssa heiluva teräsvuori.
Varustevarasto toimii pelin keskiössä, ja oman hahmon säätämiseen saa helposti uppoamaan kohtuuttoman paljon aikaa. Suojien valinnassa vaakakupissa on se, millaista turvaa panssari antaa ja miten hyvältä se näyttää. Aseissa arpominen on jo hankalampaa, sillä ulottuvuus, nopeus ja voima ovat usein toisensa poissulkevia. Keihäällä ulottuu kauas, mutta lekalla yksi onnistunut heilautus päättää mittelön.
Huumorintajua tekijöiltä ei ole puuttunut, sillä asevarastosta löytyvät luutun lisäksi esimerkiksi paistinpannu. Siinä on vahva psykologinen pelote, sillä kukaan ei halua tulla päihitetyksi paistinpannulla.
Pelimuotojenkin suhteen kirjo on varsin laaja. Vastuksenvalinnassa tarjolla olevat pelimuodot ovat Frontline, Battle Royale ja Horde. Frontlinessa pelaajien tehtävänä on vallata kartalta löytyvät hallintapisteet. Käytännössä pelimuoto on kuin Battlefieldin Conquest miekoilla ja kilvillä. Mikäli peliltään kaipaa täyttä kaaosta, Frontline on tällöin oikea valinta.
Battle Royale on sitä itseään, ja yhtä hengissä selviytyjää etsitään enimmillään 64 pelaajan joukosta. Varusteet mittelöitä varten löytyvät pelikentältä löytyvistä arkuista.
Horde-tilassa ihmispelaajat asettuvat tekoälyn ohjastamia vihollisaaltoja vastaan. Vihollisaallot vahvistuvat määrällisesti ja laadullisesti sen mukaan, mitä useamman aallon saa eliminoitua. Soturin varustus löytyy tälläkin kertaa kentältä, mutta varusteet pitää ostaa valuutalla, jota ansaitsee tapoista. Horde on ehdottomasti kolmikon heikoin lenkki, sillä määrällistä ylivoimaa vastaan taistelu menee liian usein juoksenteluksi ja odotteluksi.
Pelin sisäisen palvelinselaimen takaa löytyvät vielä Deathmatch-, Skirmish- ja Team Deathmatch -pelimuodot. TDM:ssä ja Skirmishissä pelaajat jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka ottavat mittaa toisistaan.
Melkein kaikissa muissa peleissä hyljeksimäni pelimuoto Deathmatch onkin tällä kertaa se kaikkein paras. Nimen perusteella odotettu kaaos loisti poissaolollaan, sillä pelimuoto on valjastettu kaksintaisteluiden areenaksi. Ensimmäisellä kerralla en tosin tuntenut kirjoittamattomia sääntöjä ja ryntäilin kaikkien ulottuvilla olevien kimppuun. Saatuani asianmukaiset nuhteet kanssapelaajilta sisäistin koodiston. Vastustajalle kumartaminen tai muu vastaava ele toimii haastamisena taisteluun, joka on pelin paras osuus.
Intensiivisyys nousee omiin lukemiinsa tarkkaillessa edessä olevan vihollisen liikkeitä, sillä niitä on luettava kuin Dark Souls -pelien taisteluissa. Virheille ei ole paljoa varaa, sillä oma hahmo liikkuu varsin verkkaisesti ja vihollisen astalo on yllättävän ylettävä. Illuusio hitaudesta kuitenkin haihtuu, kun lyöntejä vaihdetaan puolin ja toisin onnistumatta puolustuksen murtamisessa. Taistelu tempaisi mukaansa siinä määrin, että tuolilla oli vaikea pysyä, kun yritin saada iskuja perille.
Kamppailua voisi luonnehtia lähitaistelun shakiksi, koska tie menestykseen edellyttää tarkoin harkittuja siirtoja ja vastustajan lukemista. Lyöntien, torjuntojen, valelyöntien ja vastaiskujen oikea ajoittaminen on kaikki kaikessa.
Onkin suuri sääli, ettei Mordhaussa ole panostettu kaksintaisteluihin. Battle Royale -pelimuodon olisi voinut korvata turnausjärjestelmällä, jossa voittaja seulottaisiin kaksintaisteluiden kautta. Taistelun hävinneet voisivat jäädä katsomaan peliä ja ehkäpä oppia turnausta jatkavien edesottamuksista.
Vaikka taistelun hienous ei pääse loistamaan muissa pelimuodoissa, se ei tarkoita, etteivätkö nekin olisi hauskoja. Esimerkiksi Frontlinessa vääntö hallintapisteistä on varsin brutaalia. Siinä ovat päät ja muut raajat höllässä, kun pitkämiekka alkaa heilua ihmisjoukossa.
Mordhaun visuaalinen anti on varsin hyvällä tasolla. Hahmojen yksityiskohtiin ja animaatioon on selvästi panostettu. Pelikartoissa yksityiskohtien määrä ei ole ehkä niin antoisa, mutta valittamista niistä ei keksinyt. Julkaisussa karttojen määrä on kuusi, ja niiden koko vaihtelee pelimuodon ja pelaajamäärän mukaan.
Äänimaailman osalta kiitoksensa ansaitsevat erityisesti soturien sotahuudot varsinkin silloin, kun suuri joukko yhtyy samaan huutokuoroon. Myönnytys on tehtävä myös äänitehosteille, jotka syntyvät osuessa viholliseen. Rusahdukset ja läsähdykset ovat saatu kuulostamaan inhottavan kivuliailta.
Kavereiden kanssa pelatessa ikävä ominaisuus on se, etteivät he erotu muiden pelaajien seasta selvästi. Lisäksi kaverit eivät seuraa automaattisesti ryhmänjohtajan mukana, kun tämä liittyy peliin. Tämä herättää kysymyksen, miksi ryhmiä edes muodostetaan, kun siitä ei ole mitään hyötyä.
Kokonaisuutena Mordhau on varsin viihdyttävä peli pienine puutteineenkin. Toivottavasti kehittäjät lisäävät peliin turnausjärjestelmän, jotta erinomainen taistelumekaniikka pääsee oikeuksiinsa.