Luu käteen
Klassisten tasoloikkien uusioversiot ovat kuluvan pelisukupolven keskeisimpiä trendejä. Muun muassa Sly Cooper, Crash Bandicoot ja Spyro ovat jo päässeet ravistelemaan pölyjä kannuksiltaan modernisointien myötä, eikä loppua pelivanhusten kuntoutukselle näy.
Nyt kierrätystalkoisiin liittyy sir Daniel Fortesque, joka tähdittää alun perin vuonna 1998 PlayStationille julkaistun Medievilin uutta versiota. Historian kirjoissa suureksi sotasankariksi tituleerattu Fortesque oli tosielämässä melkoinen uivelo, joka otti kohtalokkaasti osumaa jo miehen kuuluisaksi tehneen taistelun ensimetreillä. Kun viheliäinen velho Zarok saapuu kuningaskunnan porteille ja alkaa kylvää yliluonnollista kauhua pitkin pitäjää, Dan säpsähtää hereille haudan levosta ja karauttaa taisteluun palauttaakseen kunniansa.
Mainetta ja kunniaa niitetään lätkimällä yliluonnollisia örriäisiä käkättimeen vauhdikkaan ja sarjakuvamaisen toimintaseikkailun perinteisin antimin. Medievil on ytimeltään tyypillinen vanhan liiton kolmiulotteinen mättöloikinta, jonka selkärangan muodostavat kiivas taistelu ja kevyt pulmanratkonta. Pelaajan perusarsenaali koostuu kahdesta aseesta ja kilvestä, ja monipuolisesti turpasaunaa löylyttävien vihollisten johdosta on hyvä pitää kaukotaisteluun sopiva luikku miekan tai nuijan aisaparina.
Medievilin modernisointi on nannaa aisteille. Groteskin mukasöpö grafiikka ja lennokas ääniraita luovat mainiot puitteet toiminnalle. Ikävä kyllä audiovisuaalisen ehostuksen lisäksi kehittäjät eivät ole uskaltautuneet järin syvälle konepellin alle. Kankeaa ja yliohjautuvaa ohjausta piinaa epätarkkuuden ja takeltelevan kiihtyvyyden tuplapaukku. Oman annoksensa peli-ilosta verottaa raivostuttavan mielivaltainen kamera, joka taistelee pelaajan käskyjä vastaan joka toisessa käänteessä.
Kirsikkana kakun päällä peli on suunniteltu yllättämään pelaaja toistuvasti housut kintuissa typerillä ähäkutti-tilanteilla. Usein vihollisia ilmestyy äkkiseltään joka ilmansuunnasta, ja toisinaan kaukaa yskivät pahalaiset alkavat lätkiä Dania purukalustoon ennen kuin pelaaja edes näkee, kuka tai mikä vahinkoa jakelee. Medievil ei varsinaisesti ole vaikea peli, vaan haasteen kanssa kamppailun sijaan pelaaja joutuu toistuvasti ilkikurisen pelimekaniikan jallittamaksi.
Kun kuolema niittää kylmää satoaan, koko kenttä on pelattava alusta alkaen uusiksi. Pelialueet ovat järjestään melko pienikokoisia, joten takapakkia tulee maltillisesti. Valitettavasti lohtu laihenee joka kerta, kun Medievil onnistuu kampittamaan pelaajan etenemistä kehnolla ohjauksella, kameran kiukuttelulla tai halvalla äkkikuolemalla. Valtaosa tällaisista lapsuksista oli arkipäivää 90-luvulla, mutta niiden sisällyttäminen moderniin peliin tuntuu tarpeettomalta vanhanaikaisen pelisuunnittelun hännystelyltä.
Joissain piireissä koetaan varmasti ihailtavaksi, että Other Ocean ei ole lähtenyt rukkaamaan Medievilin sielunelämää uuteen uskoon. Perimmäinen ongelma on kuitenkin se, että peli on reliikki aikakaudelta, jolloin kehittäjillä menivät haasteen puurot ja hankaloittamisen vellit petollisen helposti sekaisin. Niistä ajoista on otettu valtavia harppauksia eteenpäin, ja nykypeleihin verrattuna Medievil tuntuu auttamattoman raihnaiselta.
Lopulta Medievilin pyrkimys lienee tarjota menolippu nostalgian ihmemaahan alkuperäisen pelin vannoutuneille faneille, ja siihen tavoitteeseen uusioversio eittämättä yltää. Vuoden 2019 mittapuulla se on kuitenkin ehtinyt homehtua niin monesta ruumiinosasta, että lopputulos tuoksahtaa todella eltaantuneelta.
Jason Ward
Arvostelu on julkaistu alkujaan joulukuun 2019 Pelaaja-lehdessä numero 206.