Muuttuuko sota sittenkin?
Infinity Ward toi Call of Duty -sarjan toisesta maailmansodasta nykypäivään vuoden 2007 pelillään Call of Duty 4: Modern Warfare. Kyseessä on lajityyppinsä ehdoton klassikko, joka loi pohjan sarjan nykymuotoiselle verkkomoninpelille ja astetta vakavammalle tarinalle. Nyt tekijätiimi palaa aiheeseen vuosien tauon jälkeen uudella pelillään, joka kantaa nimeä Call of Duty: Modern Warfare. Onnistuuko se yllättämään alkuperäisen tavoin?
Viime vuoden Black Ops 4 jätti yksinpelikampanjan väliin kokonaan, mutta Modern Warfaressa se on taas mukana. Sen tarina pyörii terroristien käsiin joutuneiden kemiallisten aseiden ympärillä, joskin tällä kertaa terroristien syitä toiminnalleen avataan tavallista enemmän. Niiden taustat löytyvät venäläisten valloittaman kuvitteellisen rajanaapurin Urzikstanin sisällissodasta, jossa vaikuttavat venäläisten tukemien joukkojen lisäksi myös USA:n tukemat vapaustaistelijat. Tarina pitää USA:n etäisenä oman edun tavoittelijana, ja sen sankareiksi nousevat keskeisemmät henkilöhahmot, kuten brittien erikoisjoukkojen kapteeni Price ja urzikstanilaisten vapaustaistelijoiden johtaja Farah, jotka ovat selvästi pelin päähahmot. Venäläiset ja heidän johtohahmonsa sen sijaan kuvataan karikatyyrimaisina pahuuden ilmentyminä, jotka tehtailevat sotarikoksia liukuhihnalta. Tämä tuo tahattomia komiikkaa ja propagandan sävyjä peliin, joka yrittää muuten niin kovasti kertoa vakavaa tarinaa.
Muutoin yksinpeli on vähään aikaan sarjan tasapainoisin kokonaisuus, joka pitää mielenkiinnon korkealla loppuratkaisuun saakka. Se ei sisällä niinkään sarjalle ominaista suurten taisteluiden vuoristorataa vaan keskittyy tiivistunnelmaisempiin ja pienempiin kohtaamisiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kyseessä on lopulta suurelle yleisölle suunnattu viihteellinen tuote, joten kovin syviin vesiin tarina ei oikeasti edes yritä sukeltaa. Ainakin se vääntää tasaisin väliajoin rautalangasta sen, että sota on karua ja ikävää puuhaa, eikä nykypäivän teknologia poista sitä faktaa, että suurvaltojen välinen voimapolitiikka aiheuttaa kärsimystä pienemmille maille.
Tarinaa elävöittää erittäin näyttävä ulkoasu, ja todella komeat sekä yksityiskohtaiset hahmo- ja kasvoanimaatiot ansaitsevat erikoismaininnan. Näyttelijät tekevät hyvää työtä kautta linjan, ja myös äänisuunnittelu ansaitsee kehuja. Etenkin aseiden ja räjähdysten äänet ovat vakuuttavia varsinkin kunnon kotiteatterissa.
Call of Dutyn ytimessä on kuitenkin aina verkkomoninpeli, jossa Modern Warfare sisältää tavallista enemmän muutoksia. Moninpelikartat ovat sarjassa perinteisesti olleet tiiviitä, selkeästi kolmeen etenemiskaistaan jaettuja kokonaisuuksia, joihin sarjan nopeatempoinen toiminta on perustunut. Modern Warfaressa kartat ovat laajempia, eikä niissä ole enää selkeitä etenemiskaistoja. Tämä yhdistettynä aseiden tappavuuteen tekee verkkopelistä nyt totuttua hitaampaa ja taktisempaa mutta myös pykälän kaoottisempaa. Kyseessä on verrattain suuri muutos, joka ei ole kaikkia faneja miellyttänyt, etenkin kun hitaampi tempo on lisännyt kämppimistä. Uusia karttojakin on jo toki ehditty julkaista, ja ne ovat edustaneet enemmän vanhaa suunnittelua.
Pelimuotoja riittää tutuista ja turvallisista uusiin, joista kevyesti parhain ja mielenkiintoisin on Gunfight. Se tiivistää sarjan verkkopelin ytimen todella nopeisiin ja tiukkatunnelmaisiin kaksi vastaan kaksi -otteluihin pienillä kartoilla. Toista laitaa edustaa Battlefield-sarjan varpaille astuva Ground War, joka tarjoaa massiivista sotaa suurilla kartoilla 64 pelaajan voimin ja ajoneuvoilla varustettuna. Se on paljon kaoottisempaa kuin Call of Dutyn perusmoninpeli, mutta jos haluaa välillä kokeilla suuren mittakaavan verkkosotaa, nyt sekin onnistuu.
Säädettävää riittää, sillä joka aseelle löytyy jopa 50 erilaista lisäosaa tai erikoisominaisuutta. Kuten arvata saattaa, säätövaran takia aseiden ja perk-kykyjen tasapainotus ei vielä ole täysin kunnossa, mutta päivitysten myötä asiaa pyritään korjaamaan. Aseissa on joka tapauksessa kunnolla potkua ja räiskinnässä on todella hyvä tuntuma – ehkä paras vuosiin.
Tällä kertaa mukana ei ole zombipelitilaa, mutta sen sijaan mukana on jälleen yhteistyökampanja. Se tuntuu hieman kiirehdityltä kokonaisuudelta. Kartat ovat valtavia, vaikeustaso on hyvin korkealla, ja pelaaminen vaatii käytännössä haasteita rakastavan kaveriporukan. Yhteistyö onkin selkeästi paketin heikointa antia.
Viime vuosien Call of Duty -peleistä Modern Warfare on maistunut itselleni selkeästi parhaiten. Toisaalta pidin myös Infinity Wardin edellisestä sarjan pelistä eli Infinite Warfaresta, jota monet inhosivat syvästi. Joka tapauksessa on helppo sanoa, että muutoksista huolimatta Modern Warfare tarjoaa jälleen sitä laadukasta, monipuolista ja viihdyttävää verkkosotaa, jota Call of Duty -peleiltä on totuttu odottamaan – ja vieläpä parempana kokonaisuutena kuin vuosiin.