Nyt kun alkaa näyttää vahvasti siltä, että Donald Trump, tuo maailman johtava juustonaksu-imitaattori, on ajamassa Yhdysvaltoja kohti taas uutta sotaa Lähi-idässä, edessä on todennäköisesti taas kerran kiintoisia aikoja. Niitä odotellessa on tietenkin mitä parhain tilaisuus palata ajassa taaksepäin fiilistelemään niiden aiempien Lähi-idän sotien pohjalta tehtyjä videopelejä!
Vaihtoehtoja olisi riittänyt, sillä videopelien nousu sattui osumaan hyvin samaan aikaan sekä Persianlahden sodan että Irakin sodan – ja sitä seuranneen 20 vuoden ikuisuuskonfliktin – kanssa. Mainiona esimerkkinä jälkimmäisestä olisi voinut toimia vaikka Full Spectrum Warrior, joka täytyy ehdottomasti ottaa käsittelyyn lähitulevaisuudessa. Mutta hyvät pelit ovat niin nähty juttu, ja on hauskempaa tai ainakin kiintoisampaa tutustua niihin peleihin, jotka yrittivät samanlaisia juttuja, mutta vetivät homman kunnolla penkin alle.
Lue myös: Tässä ovat heinäkuun PS Plus -pelit
Tällä teemalla palaamme takaisin Irakin sodan aikoihin, jolloin hyvin ajan hermolla ratsastanut brittiläinen kehitystiimi teki pelin Persianlahden sodasta. Kyllä, 10 vuotta myöhässä ja kesken paljon ajankohtaisemman, mutta hyvin samankaltaisen, käynnissä olleen sodan.
Tämä peli on vuonna 2002 julkaistu Conflict: Desert Storm.
En voi tosiaan kuin ihmetellä, miksi Pivotal Games ja julkaisijana toiminut Sci Interactive julkaisivat vuonna 2002 pelin Persianlahden sodasta. Koska pelejä ei kehitetä viikonlopussa tai parissa, projekti todennäköisesti oli vauhdissa jo kauan ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja ja niitä seurannutta sotaa, joten on ihan ymmärrettävää, että projekti sai alkunsa Persianlahden sotaa kuvaavana pelinä. Mutta sitä en sitten enää ymmärräkään, miksi pelin hyvin löyhää ja geneeristä tarinaa ei pistetty uusiksi, jotta peli oltaisiin saatu kytkettyä käynnissä olleeseen konfliktiin. Oliko taustalla pelko siitä, että Irakin sota ei olisi niinkään positiivinen tekijä, vaan voisi saada ihmiset karttamaan peliä? Emme voi kuin arvailla, sillä kehitystiimi ei ole asiasta puhunut.
Oli miten oli, pelaaja ohjastaa joko amerikkalaista Delta Force -operaattoria, tai brittiläistä SAS-sotilasta, joka heitetään ryhmänsä kanssa keskelle konfliktia. Irakin invaasiota hidastamassa ollut pieni tarkka-ampujatiimi joutuu irakilaisten vangiksi ja pelastusoperaatio annetaan pelaajan tehtäväksi. Tästä jatketaan sitten useisiin muihin tehtäviin, joissa vaikka pelastetaan kuwaitilaisia kihoja irakilaisten kynsistä, sabotoidaan irakilaisten tukikohtia ja pistetään muutenkin menemään kunnolla. Tarina ja käytössä oleva kalusto eivät tunnu muuttuvan tippaakaan pelaajan kansallisuuden mukaan, mutta mukana olevien sotilaiden näyttelijät sentään vaihtuvat.
Kehitystiimi on selvästi halunnut tehdä pelin, joka ainakin tuntuu realistiselta. Perustason pyssyttelyn lisäksi pelaaja pääsee välillä operoimaan vaikka M2 Bradley -taisteluvaunulla, tilaamaan kenttäpuhelimen avulla tulitukea kenttätykistöltä tai operaation lähellä pyöriviltä A-10-rynnäkkökoneilta. Tietenkin kaikki pelissä kuultavat tyypit myös yrittävät kovasti kuulostaa karskeilta erikoisjoukkojen tyypeiltä, joten dialogissa pudotellaan koko ajan sotilastermistöä ja -slangia.
Yritystä ja kunnianhimoa on selkeästi ollut, mutta taitoja tai resursseja ei niinkään. Ja täten lopputulos jättää aika paljon toivomisen varaa.
Conflict: Desert Storm julkaistiin alkujaan Xboxille, PlayStation 2:lle ja GameCubelle, mikä tietenkin oli melkoinen rajoitus koko projektille. Vuosituhannen vaihteen konsoleissa ei riittänyt hirveästi vääntöä esimerkiksi suurten ja avointen pelimaailmojen pyörittämiseen, eikä niiden ohjaimissakaan ollut nappeja mitenkään liikaa. Toki riittävästi useimpiin peleihin, mutta mitä, jos kehitystiimi halusi tehdä pelin, jossa on kolmannen personnan ammuskelua, monimutkaista varusteiden käsittelyä ja ryhmänjohtamista? Siinä kohtaa vaaditaankin sitten aika rautaista osaamista, jotta lopputuloksena on pelikelpoinen teos, saati sitten peli, jonka pelaaminen on sujuvaa.
Nämä kaksi juttua ovatkin sitten Desert Stormin suurimmat ongelmat, tai ainakin niiden syyt. Tällainen peli vaatisi avointa ja suurikokoista pelimaailmaa, jossa pelaaja saisi sitten liikkua vapaasti ja tehdä omia suunnitelmiaan tavoittedensa saavuttamiseksi. Sen sijaan tarjolla on pieniä kenttiä, jotka on vielä pilkottu ränneiksi. Välillä nämä rännit ovat kuwaitilaisen kaupungin katuja, toisinaan taas vaikka kanjoneita ja kuivuneita joenuomia. Oli miten oli, sivureittejä tai avointa maailmaa ei ole tarjolla. Valinnat ja vapaus ovat minimaalisia ja peli ei tunnu niinkään miltään kepeältä sotasimulaatiolta kuin tympeältä ja kankealta kolmannen persoonan räiskintäpeliltä.
Laitteistorajoituksista johtuen mittakaava on muutenkin olemattoman pieni. Muutama erikoisjoukkojen tyyppi vastaan kourallinen irakilaisia. Joskus jossain näkyy ehkä yksittäinen tankki. Toki erikoisjoukkojen toimintaa kuvaavassa pelissä mittakaava on luonnollisesti kohtalaisen pieni, joskin SAS:n ja Delta Forcen oikeat operaatiot Afganistanissa ja Irakissa olivat usein useita kertaluokkia suurempia kuin pelissä. Mutta Conflict: Desert Storm ei tunnu sotapeliltä. Se on vaisu jopa kolmannen persoonan räiskintäpeliksi, mahdollisesti jälleen teknisistä rajoituksista johtuen, tai kenties, koska kehitystiimi ajatteli, että kolme SAS-tyyppiä vastaan 10 irakialaista oli realistista. Mene ja tiedä, mutta hauskaa tämä ei ole.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Pelaaminen on myös tuskallista, koska kontrollit ovat aivan karmeat. Kaikki ohjaimen napit on buukattu tuplasti tai jopa triplasti. Monet usein tarvittavat toiminnot vaativat useiden nappien painelua samaan aikaan, tai joidenkin nappien pitämistä pohjassa samalla kun yrittää sormet ristissä painella muita nappeja ohjaimen toiselta puolelta. Oheisesta pelivideosta leikattiin pois muutamiakin taukoja, joiden aikana yritin epätoivoisesti muistella, pitikö minun ensin painaa Z-nappi pohjaan ja vasta sitten L-nappia, vai toisin päin. Tuskallista.
Ongelmaa pahentaa se, että pelin vaikeustaso jojottaa laidasta laitaan. Taistelu perustason vihollisia vastaan on triviaalia puuhaa, koska vihollisten aseet tekevät niin vähän vahinkoa ja viholliset tulevat kimppuun parin, kolmen irakilaisen ryhmissä. Ja sitten yllättäen kulman takaa paikalle ajaa irakilainen miehistönkuljetusvaunu, joka tappaa koko pelaajan ryhmän yhdellä laukauksella ja ilman mitään ennakkovaroitusta. Tehtävissä ei ole mitään väliaikatallennuksia tai uudelleenyrityspisteitä, joten kun tällainen kakkakepponen osuu kohdalle, edessä on koko roskan aloittaminen alusta.
Voin kertoa, että jo muutaman kerran jälkeen tämä alkaa tympiä melkoisesti, enkä itsekään lopulta jaksanut pelata Conflict: Desert Stormia kovin pitkään. Kuten kaikki kehnojen pelien – tai kehnojen elokuvien – ystävät tietävät, kehnous on spektri. Jotkut pelit ovat kehnoja tavoilla, jotka tekevät niistä mielenkiintoisia ja joista voi oppia jotain tai poimia hyviäkin ideoita. Toiset taas ovat niin huonoja tai niin eriskummallisia, että ne ovat suorastaan hauskoja. Pelatessa ei voi kuin ihmetellä, miten tällainen tekele on puristettu markkinoille ja tästä ihmettelystä irtoaa runsaasti viihdettä. Ja sitten on se kolmas kategoria: pelit, jotka ovat vain tylsiä. Niissä ei ole mitään niin outoa tai kehnoa, että ne olisivat huonoudessaan hauskoja. Kun ne samalla kuitenkin ovat selvästi huonoja, niiden pelaamisesta ei oikein irtoa minkäänlaista viihdettä.
Valitettavasti Confict: Desert Storm kuuluu tähän kategoriaan. Tiimillä on riitänyt kunnianhimoa, mutta tuloksena ovat vain mitäänsanomattoman tylsää rämpimistä loputtomissa ruskeissa ja harmaissa ränneissä. Myös ajan peliarvostelijat olivat kanssani samaa mieltä ja antoivat pelille kohtalaisen tylyjä arvosanoja, mikä ei tietenkään hidastanut tahtia pätkääkään. Conflict: Desert Storm myi lopulta yli kaksi miljoonaa kappaletta, mikä oli sen verran hyvä määrä, että julkaisija näytti vihreää valoa parillekin jatko-osalle, joista toinen siirtyi Lähi-idästä Vietnamin maisemiin.
Mutta toisaalta ehkä Persianlahden sotaa käsittelevän pelin kuuluisikin olla juuri tällainen haalea tuhnu. Hirveän ennakkohypetyksen ja katastrofaalisten “se on kolmas maailmansota nyt, pojat”-uhkakuvien jälkeen Irakin asevoimat jäivät totaalisesti jyrän alle ja koko operaatio oli ohi muutamassa viikossa ja alueen poliittinen epävarmuus latasi maailmanpoliittiseen piippuun sellaista laakia, että kun se 10 vuotta myöhemmin pamahti, kaiut kuuluisivat vielä vuosikymmenten päästäkin.
Miikka Lehtonen