Uskonnolliset versiot mediasta eivät sinänsä ole mikään uusi juttu, eikä niissä periaatteessa ole myöskään mitään vikaa. Minusta on paljon parempi, että jos jonkun henkilökohtainen maailmankuva ei hyväksy vaikka rock-musiikkia tai useimpia elokuvia, samalla tavalla ajattelevat tekevät omia hyväksyttäviä elokuviaan, biisejään tai pelejään. Vaihtoehtona kun on se, että ne ei-hyväksyttävät jutut yritetään kieltää myös niiltä, joiden mielestä niissä ei ole mitään vikaa.
Näin ulkopuolisen perspektiivistä useissa uskonnollisissa teoksissa on kuitenkin se ongelma, että ne ovat joko yleisiltä tuotantoarvoiltaan naurettavan kehnoja tekeleitä, tai niiden sisältö on niin yksipuolista ja keskittynyt yksinomaan uskonnollisen sanoman levittämiseen, että ne tuntuvat enemmänkin kehnolta propagandalta kuin viihteeltä.
Tämä ongelma on vaivannut myös useimpia uskonnollisia pelejä, jotka ovat historiallisesti olleet aivan karmeaa roskaa, jota on sitten koitettu myydä lastensa hengellisestä hyvinvoinnista huolissaan oleville vanhemmille. Nettihuhujen mukaan poikkeuksiakin kuulemma löytyy, ja yksi niistä väitetyistä poikkeuksista on vuonna 1992 julkaistu Spiritual Warfare. Sitä on kuvailtu muun muassa termeillä “ei niin kamala kuin oletin” ja “kyllähän tätä voisi pelata”. Korkeita kehuja, joten tarkastetaan niiden paikkansapitävyys!
Kun kerron, että Spiritual Warfare julkaistiin alkujaan NESille, monet todennäköisesti arvaavat, että sen kehityksestä vastasi surullisen kuuluisa Wisdom Tree. Firma tuli 80- ja 90-luvuilla tunnetuksi kehittämällä useita niistä jo mainituista “karmeaa roskaa”-tason uskonnollisista peleistä. Mutta sokea kanakin voi löytää jyvän, joten yritetään lähestyä Spiritual Warfarea avoimin mielin.
Jos pelistä täytyisi antaa se kuuluisa hissi-tiivistelmä, voisin kuvailla sitä vaikka näin: se on kuin The Legend of Zelda, mutta erittäin kristillisellä teemalla. Pelaaja ohjastaa nimetöntä kristittyä, joka seikkailee pitkin puistojen ja kaupunkien täyttämää maailmaa, keräten jumalan haarniskan palasia. Nämä toimivat Zelda-henkisinä metroidvania-elementteinä, sillä esimerkiksi totuuden vyöllä voi jostain syystä siirtää painavia esineitä tieltään ja näin avata uusia polkuja eteenpäin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään unohdetusta metroidvania-helmestä, sillä eteneminen on enimmäkseen hyvin lineaarista. Tie eteenpäin ei aukea, ennen kuin seuraava haarniskan osa on kerätty, eikä sillä sitten tehdä paljon muuta kuin mennä seuraavalle alueelle.
Kaikki pelin sisältö on selvästi hyvin amerikkalaisen kristinuskon inspiroimaa, sillä taustalla soi chiptune-versioita amerikkalaisista virsistä ja pelin näkemykset ovat muutenkin hyvin protestantismi-väritteisiä. Jos pelaaja tekee jotain, mikä ei sovi pelin näkemykseen hyvän kristityn käytöksestä, paikalle syöksähtää enkeli, joka rangaistuksena pöllii haarniskan osia ja jemmaa niitä jonnekin muualle. Tästä ei tietenkään varoiteta ennakkoon, joten jos sattui kävelemään vaikka baarin ovesta sisään, voi sanoa hyvästit esineilleen.
Myös kaikki pelaajan kyvyt ja ominaisuudet ovat selvästi saaneet vaikutteita Raamatusta, sekä tietenkin myös The Legend of Zeldasta, sillä kehitystiimi on selvästi lukenut sen suunnitteludokumenttia toisella silmällä Raamattunsa rinnalla. Esineiden räjäyttely pommeilla olisi tietenkin ihan kamalaa puuhaa jota ei videopeleissä suvaita, mutta jos pommeja kutsutaan “jumalan vihaa” sisältäviksi pulloiksi, on ihan OK räjäyttää niillä vaikka puoli kaupunkia kappaleiksi. Tässä kohtaa on toki todettava, että pommitetut – tai vaikka granaattiomenalla päähän heitetyt – vastaantulijat eivät tietenkään kuole iskun seurauksena, vaan muuttavat saman tien pahat tapansa ja putoavat polvilleen rukoilemaan keskellä katua.
Kehitystiimi on tavallaan ampunut myös muutamia omia maaleja yrittäessään muuttaa perinteisiä videopelien elementtejä kristillisiksi versioikseen. Yllä kuvatun taistelun ohella pelaaja kerää käännytetyistä vihollisista uskopisteitä, joilla voi sitten ostella esineitä satunnaisilta enkelikauppiailta. Siitä on kieltämättä vuosi tai parikin kun viimeksi luin Raamattua, jotenkin ajatus kerättävistä uskopisteistä ja niiden vaihtamisesta hyödykkeisiin ei kuulosta Jeesuksen oppien mukaiselta menolta, vaan enemmänkin niiden vastakohdalta. Uskontopisteitä voi myös tienata vastailemalla uskonnollisiin trivia-kysymyksiin, joita tarjoillaan vähän väliä paikalle lentävien enkeleiden toimesta. Osa kysymyksistä testaa yleistä kristillistä tietämystä, kun taas osa on niin spesifisiä, että jos ei kirjaimellisesti osaa kysymysten taustalla olevia kappaleita ja lukuja ulkoa, ei voi kuin arvailla, kuka oikeilta kuulostavista vaihtoehdoista vaikka kävi Johanneksen evankeliumissa jossain kaupungissa.
Fiilikseni Spiritual Warfaren suhteen ovat hieman ristiriitaiset. Se on ihan selvää, että kyseessä on todellakin yksi genren parhaista peleistä, sillä sen pelaaminen on ihan sujuvaa. Se pyörii hyvin, näyttää kohtalaiselta ja tuntuu muutenkin oikealta videopeliltä. Mutta. Kehittäjät eivät taaskaan ole malttaneet tehdä vain videopeliä, jossa ei olisi sitä paheellista sisältöä, jonka ansiosta normaalit pelit eivät muka sovi uskonnollisten perheiden lapsille. Ehei.
Koko peli on tungettu täyteen äärimmäisen amerikkalaista protestantismia ja aivan kaikelle on täytynyt väkisin löytää joku yhtymäkohta Jeesukseen tai Raamattuun, joita myös tuputetaan silmille ja korviin aivan jatkuvasti. Tästä johtuen oma mittani tuli täyteen jo verrattain aikaisin, kun taas hienovaraisemmalla otteella toteutettu peli olisi todennäköisesti pitänyt huomioni paljon paremmin ja onnistunut siinä sivussa ehkä myös välittämään viestinsä minulle.
Toisaalta kun peliä vertaa vaikka Bible Adventuresiin, Sunday Funday -räpellykseen tai muihin Wisdom Treen listahitteihin, tämä on enemmänkin kauneusvirhe kuin fataali ongelma. Ainakaan Spiritual Warfaren pelaaminen ei saanut minua ajattelemaan sellaisia ajatuksia, joista joutuu suoraan Helvettiin.
Miikka Lehtonen