Kaikki me, jotka omistimme aikanaan NES-konsolin, muistavat varmasti pari pientä yksityiskohtaa. Ensinnäkin sen, miten moduulin sisään puhaltaminen olevinaan sai huonosti toimivat pelit käynnistymään paremmin (tämä ei ole tarkalleen ottaen totta, mutta eipä sitä 35 vuotta sitten tiedetty), sekä miltei jokaisen paketin päällä olleen kullanvärisen Nintendo-leiman.
Tämä leima takasi sen, että peli oli kulkenut läpi Nintendon moninaiset hyväksymisprosessit, mikä ei ollut pelkkää hifistelyä, vaan käytännössä vaatimus sille, että peli yleensäkään saatiin julkaista. NESin käyttämät moduulien valmistus oli teoriassa Nintendon yksinoikeus, joten jos joku peli ei vaikka sisältönsä puolesta saanut Nintendon hyväksyntää (eikä pelin julkaisija maksanut Nintendolle lisenssimaksuja), Nintendo kieltäytyi tuottamasta moduuleita ja se oli sen pelin loppu.
Sanoin “teoriassa”, koska käytäntö oli lopulta hieman toisenlainen. Pelimoduulit olivat lopulta sangen yksinkertaista elektroniikkaa, joten mikään muu kuin raastuvan pelko ei estänyt muita yritteliäitä tehtailemasta omia moduuleitaan, jotka olivat 100% yhteensopivia NESin kanssa ja näin kiertämästä kaikki Nintendon prosessit. Suurin osa pelijulkaisijoista ei lähtenyt tälle tielle, mutta muutamat innokkaat pioneerit hyppäsivät lammikkoon pää edellä.
Tämän porukan yleisestä osaamisen tasosta kertoo paljon se, että nykyään nämä lisenssivapaat pelit esiintyvät usein “huonoimmat NES-pelit ikinä”-listoilla ja niiden julkaisijat ovat vieläkin eläviä vitsejä. Tällä teemalla onkin hyvä tutustua peliin, joka kilpailee vakavasti NESin huonoimman pelin tittelistä ja jonka julkaisija, Color Dreams, on se kaikkein suurin vitsi.
Joidenkin lisensoimattomien pelien kohdalla on vaikea ymmärtää, miksi niille ei ole hankittu Nintendon hyväksyntää, mutta Operation Secret Stormin tapauksessa tällaista hämmennystä ei tapahdu. Kyseessä on suoraan otsikoista repäisty peli, joka pyrki rahastamaan Persianlahden sodan hillittömällä mediahuomiolla. Pelaaja ohjastaa “George B:tä”, kivenkovaa jenkkisotilasta, joka lähtee yksin taistelemaan koko Irakin armeijaa vastaan. Historian tunneilla hereillä olleet huomannevat pelihahmon nimessä yhtymäkohtia tuolloin Valkoisessa talossa istuneeseen presidentti George H.W. Bushiin, mikä ei taatusti ole sattumaa.
Operation Secret Storm liikkuu yleisen tyylitajunsa osalta juuri siinä rajalla, että on vaikea sanoa, onko se vain todella tyylitajutonta sotapropagandaa, vai lipsahtaako se suoraan sinne rasismin puolelle. Vastaan tulee alusta saakka dishdashoihin pukeutuneita hemmoja, puolialastomia ja ruskeita miekkamiehiä, sekä kamelinsa kanssa pelaajan niskaan hyppiviä pomoja. Tämäkään ei taatusti ole mikään vahinko, sillä 90-luvun alussa jenkkiyleisön näkemykset irakilaisista ja yleisemmin arabeista olivat äärimmäisen negatiivisia ja pelin tarkoituksena oli selvästi yrittää lyödä rahoiksi puremalla kunnolla aikaa värittäneisiin ennakkoluuloihin ja rasismiin.
Mutta mitä jos ei anna tällaisten pikkujuttujen haitata? Onko Operation Secret Storm jonkinlainen poliittisesti epäkorrekti peliklassikko? No ei hitossa. Color Dreamsin pelit muistetaan yleisesti siitä, että ne ovat kauttaaltaan miltei pelikelvotonta paskaa, eikä Operation Secret Storm tee poikkeusta.
Pelaaja todellakin ohjastaa yksinäistä soturia, jonka täytyy nyrkkiensä ja pistoolinsa avulla taistella tiensä rasistien päiväunista revittyjen vihollislaumojen läpi. Pelaaja juoksee vasemmalta oikealle, kunnes ruudulle hyppää kourallinen vihollisia, jotka täytyy murhata ennen kuin reitti eteenpäin taas aukeaa. Kentät ovat enimmäkseen litteää maastoa, joskin muutamissa kentissä niitä on koristeltu öljyputkilla, joiden päälle voi hypätä. Käytössä oleva liikevalikoima on olemattoman pieni, osumatunnistus on luokattoman huonoa, vihollisten tekoäly on naurettavan kehnoa tasoa ja koko roskaa on selvästi pelitestattu maksimissaan kahvitauon verran. On vaikea kuvailla pelkillä sanoilla sitä, miten uskomattoman karmealta Operation Secret Stormin pelaaminen tuntuu. Video välittää kyllä katsojallekin sen kokemuksen visuaalisen puolen ja sen, miten spritet välkkyvät ja katoilevat jatkuvasti, jolloin vihollisten ammusten näkeminenkin on usein mahdotonta. Sivusta katsomalla ei kuitenkaan pysty arvostamaan sitä, miten kehnot kontrollit ovat ja miten koko touhu tuntuu alusta saakka turhauttavalta vitsiltä.
Jos sattuu olemaan paikassa, jossa voi kiivetä jonkun esineen nokkaan, taistelun voi läpäistä pelkästään seisomalla paikallaan ja odottamalla, että viholliset yksi kerrallaan hyppivät perässä vaikka öljyputken päälle, josta ne voi sitten lyödä takaisin kanveesiin. Jos taas moisia eksploitaatiomahdollisuuksia ei ole tarjolla, pärjääminen on täysin tuuripeliä. Väistelyllä ei ole mitään virkaa, koska usein vihollisten iskut osuvat puoli sekuntia ja puoli ruutua myöhemmin, pelaajan iskuilla ei ole usein mitään vaikutusta ja kaikki tämän hyökkäykset ovat muutenkin naurettavan tehottomia.
Niin — ja kaiken tämän riemun taustalla soi muutaman sekunnin mittainen taustamusiikki korvia raastavalla volyymillä. Peli-iloa tästä ei taatusti saa kukaan, mutta Color Dreams jätti selvästi käyttämättä kultaisen tilaisuuden kun ei tajunnut myydä peliään psykologisena kidutuskeinona, jolla pakottaa terrori-epäillyt tunnustamaan vaikka äitinsä murha, jotta tuska vain loppuisi.
On todennäköisesti aika selvää, että Operation Secret Stormia ei voi kehua millään mittarilla. Se ei ole edes niin huono peli, että siitä voisi nauttia ironisesti tai että sille voisi juuri edes naureskella. Törkeän rasistiset vihollismallit ja yleisen kehno toteutus tuottavat hetken aikaa järkyttynyttä naurua, mutta ilo loppuu pian ja sen jälkeen jäljelle jää vain kalvava tuska, joka puskee väkisin mieleen ja tunkeutuu jopa uniin.
Kiertäkää kaukaa.
Miikka Lehtonen