Rangerin tähti konsolipelaajalle
Ydinsodan jälkeisessä maailmassa on lupa odottaa tiettyä hulluutta. Sellaista edustaa Wasteland 2: Director’s Cutin hahmoille valittava Asshole-ominaisuus. Se poistaa pelistä tarpeen panostaa tuiki tärkeisiin keskustelutaitoihin, sillä kaikki sivistyneet suostuttelukeinot poistetaan, mutta ihmisten pelottelu ja kettuilu toimivat satavarmasti. Ja mikäs siinä, kyllähän bandiiteille, mutanteille ja muulle roskasakille haistattelee ihan mielikseen, vaikka pelihahmot ovat rangereita eli tuhotun USA:n hyviksiä ja lainvartijoita.
Joukkorahoituksella tehty Wasteland 2 arvosteltiin jo Pelaajan numerossa 146, joten miksi tämä Falloutin esiasteen poika ansaitsee uusintakatsauksen? Ehkä Director’s Cutin uudet ominaisuudet eivät sitä täysin ansaitsisi, mutta peli tuli ohessa myös PS4:lle ja Xbox Onelle, ja niillä alustoilla se on todella, todella outo vieras. Fallout 4:ää odotellessa se on myös kiehtova katsaus postapokalyptisen pelaamisen juuriin.
Aluksi pitää tietysti ihmetellä, miten vuoropohjainen, yläkuvakulmasta kuvattu ja hiiripohjaisella pc-ohjauksella tehty roolipeli kääntyy edes konsoliohjaimelle. Vastaus on kömpelösti, mutta samaan aikaan hämmästyttävän hyvin. Ukot juoksevat taistelujen välillä Diablo-tyyliin tikulla ohjattavan johtajan perässä. Pysähtymisessä on ärsyttävää viivettä, sillä kaikkien on asetuttava alla piilevään taisteluruudukkoon, ja välillä pelkkä oven tai arkun viereen käveleminen tuntuu työltä. Toisaalta alkuperäisen Wasteland 2:n ärsyttävin osuus eli avaus-, purku- ja korjaustaitojen kanssa sählääminen on korjattu upeasti. Pelaaja taikoo liipaisimella esiin valikon, ja ryhmän tilanteeseen sopivin tyyppi käyttää automaattisesti kyseeseen tulevaa erikoistaitoaan kuuluttaen ”minä hoidan tämän”. Loistavaa!
”Mustaa huumoria pursuava todella pitkä seikkailu on samalla sekä hauska että synkkä.”
Wasteland 2:n vahvin voima on pelin suodattamattomassa tyylissä ja persoonallisuudessa. Mustaa huumoria pursuava todella pitkä seikkailu on samalla sekä hauska että synkkä. Niinpä Director’s Cutin uutuudet, Unity 5 -moottoriin siirtymiset, grafiikkaparannukset ja vastaavat ovat oikeastaan aika pieniä juttuja. Kamera leijailee nyt hieman eri kuvakulmassa ja konsoleilla lähempänä toimintaa. Hahmoilla on nyt muun muassa quirkeiksi kutsuttuja alussa valittavia erikoispiirteitä, mutta Assholea lukuun ottamatta ne tuntuvat joko huonojen puoliensa takia vain haastepalaajille tarkoitetuilta tai huonosti tasapainotetuilta. Taistelu on edelleenkin vain pätevää, eikä mitenkään erityisen hyvää vuoropohjaisten pelien mittapuulla, mutta vahva tarina paikkaa tätäkin ongelmaa.
Erämaan kutsua hillitsee edelleen sama pulma kuin ennenkin: se on karmaisevan vaikea aloittaa. Ryhmän luomiseen saa käyttää tunnin opassivustoa selaten, jos ei halua huomata 30 tunnin päästä luoneensa elinkelvottomien luuserien kipparikvartettia. Pelaajan ensimmäinen seikkailu voi olla superhahmon avustama läpihuutojuttu tai ikuiselta tuntuva rämmintä maanpäällisessä helvetissä riippuen siitä, kenelle puhutaan ja minne mennään ensimmäisen 20 minuutin jälkeen, eikä peli tässä suhteessa halua antaa apua tai vinkkejä. Tässä mennään suorastaan huumorin puolelle, sillä työlään hahmonluonnin jälkeen voi jopa huomata, että yksi hahmoista on erikoispiirteensä takia puettu pysyvästi klovnin asuun.
Uskoisin, että tällainen kulttuurišokki voi olla raaka monelle konsoliroolipeleihin tottuneelle, mutta yllätyksien, iskujen ja tuskien suodattamattomassa sopassa on jotain alkuvoimaisen virkistävää. Wasteland 2:n jo pelanneille ja Director’s Cutin ilmaiseksi saaneille pc-pelaajille se on vain kivaa fanipalvelua, johon ei välttämättä halua enää palata. Kerran erämaasta selvinneen ei tarvitse koetella onneaan.
8/10
Autiomaassa eivät elä edes kaikki roolipelifanit, mutta tinkimättömässä retrohengessään tämä on nykykonsolien omistajille todella muistettava tapaus.
Janne Pyykkönen