Those Who Remain -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden kesän 2020 tuplanumerossa 213.
Voiko syyllisyyden tunteeseen kuolla?
Itsetuhon ja alkoholismin pyörteissä tempoileva perheenisä aikoo kunnostautua rakkaimpiensa tähden. Ensimmäisenä ja ilmeisenä asiana listalla on katkaista välit rakastajattareen, mikä tuo Edwardin öiseen Dormontin kaupunkiin.
Salasuhteen tapaamispaikkana toimiva motelli vaikuttaa merkillisen autiolta, ja tilanne käy hankalaksi, kun Edwardin auto varastetaan. Pahaenteiseksi asiat muuttuvat viimeistään, kun motellihuoneen puhelin soi ja kuiskaava ääni kehottaa pysymään valon äärellä.
Näennäisesti kadonneita kaupunkilaisia ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä enteellisen puhelinsoiton mukaisesti riittää, kun sammuttaa valot. Huoneisiin tulvivassa pimeydessä seisovat ihmishahmojen rivistöt valmiina iskemään sirpin päähenkilön kaulaan, jos tämä ajautuu liian kauaksi valosta.
Leikkiminen valolla ja pimeydellä ei ole uusi asia peleissä, mutta Those Who Remain onnistuu hetkittäin näyttämään hyvin tunnelmalliselta. Paikoitellen kauniisti toteutetut ympäristöt ovat kuitenkin staattisia, eikä pelaaja saa koskaan valonlähdettä kannettavaksi muutamaa askelta pidemmälle. Ympäristöissä olevien valojen käyttäminen on tekemisen ytimessä alusta loppuun saakka.
Tarina liikkuu vahvasti syyllisyyden tunteen ja moraalisten kysymysten äärellä. Päähenkilön on hengissä selviytymisen ohella päätettävä kiirastulessa käristyvien kadonneiden kaupunkilaisten kohtaloista. Aivan joka ikistä ei onneksi tarvitse olla tuomitsemassa, vaan pääosaan nostetaan pelin keskiössä olevaan tarinaan liittyvät henkilöt vauvasta vaariin.
Lähtökohta ei sinänsä ole hassumpi, mutta pelin keskimääräinen kuuden tunnin kesto on liikaa. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, etteikö tarinaa olisi kerrottavana, vaan pelissä toistetaan satoja kertoja nähtyjä kliseitä itsestään kiinni rämähtävistä ovista selän takana muuttuviin maisemiin ja leijuviin ruokailuryhmiin. Esikuvina toimineet pelit ja elokuvat tunnistaa helposti.
Edward ei voi kyykistyä, kurkistaa eikä käyttää poimimiaan esineitä heittääkseen ja hämätäkseen ketään. Hän ei osaa kiivetä polvenkorkuisenkaan esteen ylitse hyppäämisestä puhumattakaan – ja kaikesta tästä kömpelyydestä piittaamatta mukaan on päätetty laittaa perinteisiä pakenemis- ja piilotteluosuuksia.
Surrealistisimmat ulottuvuuksienväliset vierailut piristävät hieman, mutta kokonaisuus on erittäin repaleinen ja vaikeasti lähestyttävä. Osittain tästä syystä tekemiään päätöksiä kaupunkilaisten kohtaloista ei mieti sekuntia pidempään.
On selvää, että tekijätiimi ei ole erityisen suuri tai sieltä taitavimmasta päästä. Toteutuksen tekninen epätasaisuus, pelaamisen kankeus ja sisällön monotonisuus synnyttävät merkittäviä esteitä tarinan seuraamiselle ja mielenkiinnon ylläpitämiselle. Varsinaisiin pelin keskeyttäviin bugeihin en tosin törmännyt, mutta nauroin sitäkin enemmän perinteisille tahattomille outouksille.
Arvattava kertomus ei kuitenkaan ole hassumpi, eikä kauhupelejä voi koskaan olla liikaa. Lisäksi syyllisyyden ja vastuun tematiikka on kiinnostava, mutta Those Who Remain yksinkertaisesti yrittää liikaa onnistumatta missään.