The Dark Pictures Anthology: House of Ashes-arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 228. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Mörrimöykyn kolossa
Until Dawn -kehittäjä Supermassive Gamesin kahdeksanosaiseksi kaavailtu kauh upelisarja The Dark Pictures Anthology sai pari v uotta sitten kivisen lähdön bugisen Man of Medanin muodossa, mutta viime syksynä ilmestynyt Little Hope paikkaili virheitä urakalla. Antologian kolmas kertomus, Disney-stara As hley Tisdalen tähdittämä House of Ashes, on studiolle nyt tietynlainen näytön paikka. Ovatko opit pysyneet mielessä, vai ottaako sarja mojovan korjausliikkeen jälkeen jälleen takapakkia?
House of Ashes sijoittuu Irakin sodan varjostamille Zagrosvuorille, joiden notkoista amerikkalaiset ovat paikantaneet maanalaisen asesiilon. Siilo ei kuitenkaan ole siilo laisinkaan vaan valtava akkadialainen temppelikompleksi, joka nielaisee maanjäristyksen myötä sotajoukkoja konfliktin kummaltakin puolelta. Epäonniset sotilaat tajuavat kaiken lisäksi hyvin pian, etteivät he ole luolastoissa yksin, vaan varjoissa luikkii jotain epäinhimillistä.
The Dark Pictures Anthologyn periaatteena on lainata jokaiseen osaan piirteitä rakastetuista kauhuklassikoista, ja uude ssa osassa näkyvät selkeästi The Descentin ja Predatorin vaikutteet. Juo nen kuljetus on huomattavasti elokuvamaisempaa kuin aiemmissa osissa, ja studiolla onkin näkyvästi kehitytty kerronnassa ja kameratyössä. Tällä on kuitenkin hintansa. Pelaajal la tuntuu olevan entistä vähemmän tehtävää välipätkien lomassa, jolloin House of Ashes tuntuu enemmän perinteiseltä toimintarainalta kuin yksikään aiempi sarjan peli. On makuasia, pitääkö tätä hyvänä vai huonona uutisena, mutta itse huomasin turhautuvani toisinaan toiminnanvapauden puutteeseen.
Juoni kasvaa kunnioitettaviin mittoihin pelin edetessä, ja on sarjan jatkon puolesta lupaavaa, että hyvin psykologisen Little Hopen jälkeen on uskallettu lähteä aivan uudenlaisille teille. Pelkkiä kehuja ei tosin tipu, vaan kritisoitava on ainakin pelin seitinohutta poliittista kommentaaria. Se kiteytyy lopulta lähinnä latteuksiin siitä, kuinka tosipaikan edessä olemme kaikki samaa suurta perhettä univormuun katsomatta. Lisäksi peli on sarjan tähänastisista osista kevyesti vähiten pelottava, sillä selkäpiitä pitkin hiipivä kauhu ja säikyttely ovat vaihtuneet suoraviivaisempaan pyssyjen paukkeeseen.
Pelissä luotetaan edelleen samaan kevyen tutkimisen ja reaktiominipelien yhdistelmään kuin Supermassiven muissakin uusimmissa teoksissa, mutta muutamia pelillisiä uudistuksia on ehditty tehdä. Ensinnäkin mukana on nyt useampi vaikeustasovaihtoehto. Forgiving palvelee niitä, jotka haluavat kokea pelkän tarinan ilman suurempaa stressiä, ja Lethal taas on suunnattu lännen nopeimmille napintakojille. Lisäksi pelaajien valinnoista kirjaa pitävä Bearings-valikko on suunniteltu uudelleen, ja se havainnollistaa eri päätöksien syy-seuraussuhteita nyt paljon selkeämmin. Ehkä juuri tämän takia valinnoilla tuntuu myös olevan enemmän suoraa vaikutusta juonen suurempiinkin askelmerkkeihin kuin aiemmissa osissa.
Valitettavasti ainakin testiin päätynyttä PlayStation 5 -versiota riivasi liuta teknisiä ongelmia graafisista bugeista kohtalokkaaseen kaatuiluun asti. Se palautti ikävästi mieleen ensiosa
Man of Medanin surullisen julkaisukunnon. Aivan yhtä kammottavassa kuosissa House of Ashes ei onneksi ole, ja toisin kuin mainitun kalkkunan kohdalla, viihdyttävä tarinankerronta ja perustoimivaksi viilattu pelattavuus auttavat kompensoimaan ongelmia. Pelikelvottomana syntyneestä projektista o n saatu lyhyessä ajassa leivottua varsin mukiinmenevä kauhusarja, jonka lyönee takuuvarmaa viihdettä tiskiin myös ensi syksyn pimetessä.