Paradise Lost -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden toukokuun 2021 numerossa 222. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Kävelysimu jättää kylmäksi
Paradise Lostissa kirjoitetaan toisen maailmansodan aikaista historiaa uusiksi astetta rankemmalla kädellä. Yli 20 vuotta riehunut sota päättyi aikoinaan natsien suuruudenhulluuteen niiden paukuttaessa käytännössä koko Euroopan maan tasalle ydinohjuksillaan. Osa projektin puuhahenkilöstöstä ehti kadota maan alle valtaviin bunkkereihin rakentamaan uutta ja ruusuisempaa tulevaisuutta. Maailmanlopun kurimuksessa kasvanut 12-vuotias Szymon-poikanen löytää yhden tällaisen natsibunkkerin Puolan joutomailta tarkoituksenaan selvittää edesmenneen äitinsä kanssa valokuvassa poseeraavan miekkosen henkilöllisyys.
Asetelma on rakennettu sinällään hyvin, ja BioShockin utopistisia maisemia mieleen tuova miljöö on alun pimeissä tunneleissa samoilun jälkeen toteutettu houkuttelevasti. Mukaan liittyy heti alkumetreillä radion kautta Szymonille rupatteleva Ewa-tyttö, jonka rooli koko vyyhdissä kiinnostaa. Valitettavasti kaksikon kankea kemia jää puolitiehen, eivätkä muutamat dialogivalinnat onnistu puhaltamaan suhteeseen kylliksi syvyyttä esimerkiksi maanmainion Firewatchin tapaan. Tilannetta eivät helpota myöskään äärimmäisen tönköllä aksentilla rupattelevat ääninäyttelijät etunenässään juuri protagonisti Szymon.
Paradise Lost ottaa genrevalintansa eli kävelysimulaattorit ehkä aavistuksen turhan kirjaimellisesti, sillä kävely on se, mistä pelaajan täytyy enimmäkseen huolehtia. Pelimaailma ei tarjoa sanottavasti interaktiota matkan varrella, vaikka tunnelmalliset ympäristöt on kin rakennettu antaumuksella kunnioitettavan yksityiskohtaisiksi. Szymon suostuu lopulta käsittelemään vain kourallista satunnaisia tavaroita, joilla ei loppupeleissä ole edes mitään käytännön merkitystä. Toki vipuja väännellään, ovia auotaan ja nappeja painellaan, mutta muutoin bunkkerin irtaimisto hoitaa enimmäkseen näyttävän kulissin virkaa – hukattujen mahdollisuuksien määrä on valtava. Itse liikkuminen puolestaan on kuin hidastetusta filmistä, sillä sen verran kankeasti pelaajaa talutetaan yhä syvemmälle bunkkerin syövereihin. Voi veljet, miten jäinkään kaipaamaan niinkin itsestään selvää asiaa kuin juoksunappia.
Tarinaa syvennetään matkan varrella pääosin erilaisin kirjoituksin, kuten kirjeillä ja natsihenkilöstön muilla selonteoilla. Parhaiten onnistuvat muutamat kohdat, joissa päästään tutkailemaan tekoälyn tallentamia tilanneraportteja siitä, mitä bunkkerissa on kriittisillä hetkillä tapahtunut. Hieman hämmentävästi pelaaja pääsee myös vaikuttamaan näihin tallenteisin muutamaan otteeseen, mutta valinnoilla ei tuntuisi lopulta olevan suurta painoarvoa itse tarinan kulkuun. Szymonin menneisyyteen päästään tutustumaan myös muutamien takaumavideoiden kautta, mutta niilläkään ei ole lopulta järin suurta merkitystä juonen kannalta.
Paradise Lost yrittää niin kovasti luoda pätevän tarinan hyvien lähtökohtiensa päälle, mutta kokonaisuus jää lopulta valitettavan puolitiehen. Paperinohuet hahmot ja niiden väliset kemiat eivät kohtaa missään vaiheessa, eikä parin tunnin päässä häämöttävä loppukaan onnistu säväyttämään vaikkapa Gone Homen tai What Remains of Edith Finchin tavoin.