K-18!
Tekijä: Team Ninja
Julkaisija: Tecmo Koei
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Xbox 360, PlayStation 3
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: Ei
Verkossa: 2–8
Ylihelppoa läpsyttelyä
Ninja Gaiden lienee monelle yksi pelihistorian suurista viha-rakkaussuhteista. Se on haastanut ja tyrmännyt pelaajien taitoja ilmestymisestään lähtien ja kyykyttänyt käytännössä jokaisen ensikertalaisen. Vaan ei enää. Ninja Gaiden 3 ottaa uuden suunnan pelisarjalle kahdellakin tavalla. Se on ensimmäinen pelisarjan osa, jota Tomonobu Itagaki ei ollut tekemässä, ja massiivinen loikka hardcoresta kasuaalipelaajien suuntaan.
Draaman ehdoilla
Kaikki alkaa, kun Ryu Hayabusa lähtee selvittelemään terroristiuhkaa Japaniin yhdessä erikoisjoukkojen kanssa. Hetkeä myöhemmin terroristit uhkaavat koko maailmaa, ja ninjan on pelastettava päivä. Hyvä näin – mikä tahansa tekosyy toimii verukkeena verileikeille. Mutta rytmi rikotaan välittömästi. Hetken kuluttua Ryu huomaa olevansa vastuussa sekä hänet palkanneesta naisesta että tämän lapsesta, ja pian käy ilmi, että Ryusta saattaisi myös sukeutua mallikelpoinen perheenisä. Mutta vain jos hän pääsee yli omastatunnostaan, jota vainoavat kaikki ne menneisyydessä tapetut sielut. Ai niin, ja terroristit yrittävät kloonata jumalan.
Tarina on siis omituinen. Ryu Hayabusaa voi syyttää murhaajaksi yhtä paljon kuin Kratosta. Eikä tämä ninja todellakaan ole vuoden isä -materiaalia. Juonta käytetään lähinnä helppona tapana selittää seuraava kohtaus ja luoda erinäisiä tapahtumia peliin, jossa ei muuten olisi mitään tolkkua. Onneksi sentään taistelu ja kentät toistavat itseään.
XY XXX YY XY LT
Tällä otsikolla voi kuvailla koko taistelun kulun. Nyt Ryulla on vain miekka käytettävissä, ja iskuja on kaksi: kevyt ja raskas. Yhdellä napilla pystyy myös torjumaan. Komboja ei ole, ja koko miekkailu tuntuu lähinnä kauniilta ja veriseltä sotkulta, jossa estetiikka ajaa suoraan itse pelin ohi. Ninja Gaiden 3 ei enää perustu taitoon sen enempää kuin Track & Field. Helvetillinen napinhakkaus tuottaa parempia tuloksia kuin suunniteltu eteneminen, ja kymmenien vihollisten täyttäessä ruudun on turha alkaa lukea niiden liikkeitä saati suunnitella strategiaa.
Epäilemättä toiminta on kaunista, mutta se alkaa nopeasti toistaa itseään. Kentät ovat käytännössä putkijuoksuja, joissa kohdataan muutaman minuutin välein lauma vihollisia. Ne ovat usein vain klooneja toisistaan ja kaatuvat vaikeusasteesta riippumatta ränkyttämällä mielettömästi lyöntinappeja ja torjuntaa sekaisin. Jopa satunnaiset pomotaistelut hoituvat samalla lailla, joskin niihin sekoitetaan kuin kirsikkana kakun päälle vielä reaktiominipelejä.
Ongelma on, etteivät taistelut anna saavutuksen tunnetta. Viidenkymmenen vihollisen niittaaminen ei tunnu miltään, eikä pelissä ole opeteltavaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Se on vain suoraviivaista ryntäilyä miekka ojossa ilman ajatusta. Miekkaa ei pysty päivittämään, eikä mitään uutta juuri tapahdu pelin puolivälin jälkeen. Synkkää asianlaitaa eivät helpota pelin ekstrat saati sekava tappomatsiin perustuva moninpeli, mutta ne eivät tarjoa juuri mitään järkevää pääjuonen lisäksi.
Ninja Gaiden 3 ei ole huono peli, jos et ole koskaan tutustunut pelisarjan aiempiin osiin. Se on suoraviivaisuudesta huolimatta sulavaa ja ajoittain jopa viihdyttävää rymistelyä seitsemän tunnin kestonsa ajan. Se ei kuitenkaan tarjoa mitään pelisarjan faneille, jotka varmasti kiroavat päivää, jona Tomonobu Itagaki jätti pelisarjan taakseen.