Arvostelu on kirjoitettu juonipaljastuksia vältellen.
Suuri seikkailu suurella sydämellä
Horizon Zero Dawnissa oli runsaasti parantamisen varaa, vai mitä? Älkää käsittäkö väärin – kun Guerrilla Games vuonna 2017 antoi meille robosauruksilla täytetyn rauniomaailmansa ja sen Aloy-sankarin, peli oli uniikki ja raikas tuulahdus kaavoihinsa kangistuneiden AAA-toimintapelien joukossa. Nyt siitä on kulunut jo viisi vuotta ja jatko-osan pitäisi parantaa entisestä, joten haluan silti tuijotella Zero Dawnia hetken vikoja etsien.
Rosoisemmat osat on helppo nähdä useamman läpipeluun jälkeen. Tarina ja päähahmo olivat hyviä, mutta juoni lepäsi täysin Aloyn hartioilla. Sivutehtävät olivat pääjuoneen verrattuna kuivia ja sivuhahmot unohdettavia. Niistä ei edes palkittu kunnolla. Avoin maailma oli kuvankaunis mutta turhan tyhjä. Parhaat varusteet sai liian helposti, ja viholliset saattoi kukistaa tietyillä taktiikoilla turhan vaivattomasti. Onnistuuko Forbidden West korjaamaan edes osan näistä ongelmista?
Kun uusi seikkailu alkaa, on kulunut puoli vuotta edellisen pelin tapahtumista. Kaiken elollisen kuolemaa vaatinut HADES-tekoäly ja tämän Eclipse-kultti on kukistettu. Aloy ei kuitenkaan osaa levätä, sillä hän tietää totuuden maailman rappiotilasta. Sivilisaatio ja elämä maapallolla on jo tuhottu kertaalleen tuhat vuotta sitten. Uudelleenkäynnistettyä luontoa piti hengissä GAIA-tekoäly, joka joutui kuitenkin tuhoamaan itse itsensä HADESin sekoittaneen virushyökkäyksen seurauksena. Ilman maaäitiä biosfääri on syöksykierteessä. Myrkyllinen home- ja leväkasvusto täyttää metsät ja joet, ja samaan aikaan Aloyn pettänyt tiedemies Sylens pakenee länteen HADESin jäänteet mukanaan. Aloy vaeltaa perässä läpi Utahin, Nevadan ja Kalifornian kohti uponnutta San Franciscoa. Matkalla hän kohtaa uusia kulttuureja, kuten sotaisan tenakth-heimon ja henkevät utaru-viljelijät. Sodan runtelemassa lännessä hänelle alkaa valjeta paljon, paljon pahempi uhka.
Edelliseen peliin verrattuna ensimmäinen suuri korjausliike nähdään tarinassa. Aloy itse on edelleen yksi aikamme parhaista pelihahmoista. Hän on kyynisten ja nihilististen antisankarien vastakohta, loputtoman myötätuntoinen ihmisten ystävä ja peräänantamaton soturi. Tällä kertaa maailman pelastamisen paineet ovat silti liian kovat yhdelle ihmiselle, eikä Forbidden West ole enää yksin Aloyn tarina. Hän kerää ympärilleen joukon opetuslapsia, ja tämä uusperhe saa oman kodin, jossa voi käydä rentoutumassa ja jutustelemassa tehtävien välillä. Vertailut Mass Effectien avaruusmiehistöön ovat aivan päteviä, ja apurit kulkevat mukana myös monilla tehtävillä. Sympaattisten kavereiden kautta pelaaja saa tuntuvamman kosketuksen pelimaailmaan.
Käsikirjoitus on muutenkin eri tasolla verrattuna ykkösosaan, joka loisti kirkkaimmin taustatarinassa ja maailmanrakennuksessa. Nyt sivutehtävätkin ovat kiinnostavia, ja ne esittelevät sivuhahmoja, jotka jäävät mieleen. Teemat ovat AAA-budjetin toimintapelille ihmeen inhimillisiä, ja tarinallisesti ne pyörivät kulttuurin, ihmissuhteiden ja perheiden ympärillä, vaikka niissä mätettäisiin kuinka paljon.
Käsikirjoitus on humaani ja aikuinen tavalla, jota odottaisi näkevänsä ennemmin indietuotannoissa. Hyvä esimerkki on pikkutehtävä, jossa Aloy kohtaa dementiaan sairastuneen vanhan soturin. Tämän heimo ei ymmärrä vanhuuden ongelmia, koska vihanpito on tappanut useimmat sen jäsenet keski-ikään mennessä. Sivutehtävissä Aloy asettuu muutenkin tahtomattaan usein parantajan, terapeutin tai opettajan rooliin.
Ei tämä ole kuitenkaan pelkkää nuotiokitaraa ja fiilistelyä, vaan pelissä on myös kiehtova scifitarina. Päätehtävissä lähdetään syvälle pelimaailman historiaan ja nähdään aiempaa eeppisempiä käänteitä. Ilmasto- ja ympäristökysymysten kaltaisia asioita ruotiva peli sanoo selvästi, ettei pitäisi antaa apatian, vihan ja kyynisyyden päästä voitolle. Aloylla on yllättäen aiempaa vähemmän valintoja dialogissa, mutta se ei ole ongelma. Aloy tekee mitä Aloy tekee, ja hahmon vahva persoonallisuus on vain plussaa. Viimeiset tehtävät ovat yllätyksineen sellaista nostatusta, että kolmannen osan tuskainen odotus alkaa jo nyt.
Forbidden West on edeltäjäänsä verrattuna iso ja jopa massiivinen avoimen maailman peli. Pelialue ei ole valtavasti suurempi, mutta se on monipuolisempi ja täydempi. Sisällön määrän puolesta lähin verrokki avoimen maailman peleissä on The Witcher III. Pelasin arvostelua varten läpi pääjuonen ja sivutehtävät, ja urakkaan hurahti kevyesti 70 tuntia. Keräiltävää jäi silti sen verran, ettei pelin oma läpäisymittari kivunnut kuin 65 prosenttiin. Keräilijähenkiset pelaajat voivat naarailla muinaissodassa pudonneiden lentokoneiden mustia laatikoita, etsiä uponneita luolia tai keräillä raunioiden reliikkejä, joita kartta on väärällään.
Pelin sydän on edelleen erinomainen taistelu robosauruksia ja -eläimiä vastaan, ja tälläkin alueella nähdään aimo harppaus. Perusmekaniikka toimii edelleen tuttuun tapaan. Aloy on metsästäjä, jolla on käytössään erilaisia huipputeknisiä jousia, heittimiä ja ansoja. Yhdeksästä asetyypistä kolme on täysin uusia, kun esimerkiksi Rattlerin kaltaisella turhakkeella on heitetty vesilintua. Uudet aseet eli keihäsvipu Spike Thrower, bumerangisirkkeleitä sinkoava Shredder Gauntlet sekä raskas varsijousi Boltblaster ovat kaikki voittajia.
Koko asejärjestelmä on muutenkin täysin uusittu, ja jokaisesta vehkeestä on nyt saatavilla läjä muunnelmia, joita voi kustomoida monipuolisesti. Arsenaalin ja eri bonuksia antavien haarniskojen keräily tuo sivutehtäviin palkitsevuutta, sillä monista tehtävistä saa uniikkeja mörssäreitä. Pelaaja voi entistä paremmin kehittää omanlaisensa taistelutyylin rakentamalla juuri haluamansa arsenaalin – jo perusjousesta on tusina päivitettävää mallia. Itse rakastuin erityisesti Vindicator Spike Throweriin, jolla voi singota panssarien läpi kaivautuvia poranteriä.
Forbidden West hakkaa useimmat toimintapelit myös mekaanisesti erilaisten vihollisten määrässä. Robottityyppejä oli ensimmäisessä pelissä 24, mutta nyt niitä on yhteensä 43, eikä pääluvussa ole mukana samojen koneiden turboahdettuja versioita. Lähes kaikki ensimmäisen pelin koneet ja Frozen Wilds -laajennuksen möröt ovat palanneet, mutta vahvistuksia ne saavat muun muassa plesiosaurusta, mammuttia, lentoliskoa tai spinosaurusta muistuttavista koneista.
Horizonin entistä suurempi vahvuus on se, että joka koneella on omat taistelutyylinsä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Aivottomasti sohimalla ei saa mitään aikaan, vaan pitää tähdätä oikeaan kohtaan ja käyttää oikeita ammuksia. Tyypillisesti pelaaja keittää panssarilevyt irti hapolla ja sytyttelee polttoainekennot elementtiammuksilla. Juustoisin taktiikka eli isojen koneiden tykkien nyysiminen ei onnistu enää yhtä helposti kuin ennen, sillä kanuunat on pultattu kiinni tiukemmin. Lisäksi tehokkaimmat komponenttien irrotteluun käytettävät ammukset, kuten Tearblast-nuolet, vaativat valtavasti enemmän askarteluaineksia.
Pelissä on varsinaisia pomotaisteluja, mutta pelkästään useimmat isot rivirobotit tuntuvat normipelien vihollisten pomoilta, ja niiden kaataminen on joka kerta yhtä tyydyttävää. Parempi ollakin, sillä aseiden kustomointi vaatii Forbidden Westissä valtavan määrän harvinaisia komponentteja eri koneilta.
Lähitaistelu keihäällä ja ihmisten kepittäminen olivat ykkösosan heikkouksien joukossa, joten nekin on toki uusittu. Aloy voi opetella puolentusinaa lyöntikomboa, joilla voi esimerkiksi rikkoa vihollisen suojauksen. Osa pidemmistä komboista on turhia, sillä niitä on vaikea laukoa kaoottisissa joukkotappeluissa. Aloy voi kuitenkin syöksähdellä tehokkaasti paikasta toiseen ja käyttää vihuja ponnahduslautoina hyppyhyökkäyksiin. Keihäässä on lisäksi resonaattori, joka kerää energiaa perusiskujen kautta. Kun keppi alkaa väristä, latauksen voi purkaa viholliseen energiakuulana, joka räjähtää ammuttaessa. Ei tämä Soulsia ole, mutta keppijumppa viihdyttää aivan eri tavalla kuin ennen. Keihästaistelulle on jopa oma tehtäväketju tenakthien areenoilla.
Taistelun joka rintamalla auttaa roolipelipuoli eli Aloyn kykypuiden laajennus. Nyt sankari kehittyy kuudessa kategoriassa, jotka avaavat passiivisia bonuksia ja erikoiskykyjä. Niin kutsutut asetekniikat avaavat asetyyppeihin sidottuja erikoishyökkäyksiä. Valor Surge -kyvyt ovat puolestaan erikoiskykyjä, joita voi laukaista spesiaalimittarin täytyttyä keskellä taistelua. Ne vaihtelevat aluehyökkäyksestä suojakenttiin ja supertehokkaisiin parannusjuomiin, ja niillä on paljon vaikutusta taistelun kulkuun. Taitojen keruussa kyse ei ole niinkään erikoistumisesta kuin hahmon tasaisesta voimaantumisesta. Sivutehtäviäkin on niin paljon, että Aloyn saa kevyesti maksimitasolle pääjuonen loppuun mennessä.
Jos hakkaus alkaa silti kyllästyttää, ei hätää. Forbidden West nostaa tasoa myös tutkimusmatkailun ja pulmien osalta. Kiipeily ei ensinnäkään ole enää kiinni selkeästi merkityissä pisteissä. Kallioissa ja seinissä on sen sijaan tarttumalinjoja, jotka ilmestyvät Focus-näkymään napinpainalluksella. Ensimmäisten pelituntien jälkeen käyttöön tulevat myös kiipeilykoukku ja liitovarjo, joita käytetään sekä pää- että sivutehtävissä koko ajan. Pulmailu tuo mieleen Uncharted-sarjan erityisesti valinnaisissa Relic Ruins -raunioissa. Aloy avaa uusia kiipeilyreittejä nykimällä palkkeja ja ritilöitä koukullaan sekä siirtelemällä laatikoita. Vaikeimmat rauniot ovat oikeasti monimutkaisia pulmaverkostoja. Tietyt erikoistyökalut myös avaavat esteitä metroidvania-hengessä, mutta turhan yksinkertaisesti.
Puolivälin jälkeen avautuu kolmas tärkeä liikkumisväline eli Aloyn sukelluslaite. Sen avulla pääsee tutkimaan järviä, merta ja uponneita raunioita. Vedenalainen maailma on tutkiskelun iloa ja kevyttä hiiviskelyä, sillä aseet eivät toimi pulikoidessa. Kaikki kulkemisvälineet avaavat uusia reittejä avoimessa maailmassa, eikä peli aina väännä kaikkea rautalangasta. Kun päätehtävä on läpäisty, pelaajaa hellitään antamalla käyttöön uusi matkailutapa, jolla pääsee nauttimaan avoimen maailman kauneudesta helpommin.
Maailma on kiinnostavampi myös monipuolisemman tehtäväsuunnittelun ansiosta. Ykkösosan luolastot eli koneita valmistavat Cauldronit olivat kaikki melko samanlaisia, ja sama päti Tallneck-koneisiin eli Horizonin versioon Assassin’s Creedin maisematorneista. Nyt jokainen Cauldron on aivan uudenlainen kokemus. Roboluolasto voi olla hajonnut tai uponnut, ja se saattaa tarjota myös minitarinan yllätyskäänteineen. Myös jokainen Tallneck valloitetaan eri tavalla. Yksi on rakennettava ja toinen otetaan haltuun punapuiden latvoihin rakennetun kylän kautta. Guerrillan panostus on kaukana Ubisoft-tyylistä, jossa pelimaailma hukutetaan sieluttomaan täytepuuhailuun. Kovaa haastetta etsiville on tarjolla areenatila, jossa jahdataan huippupisteitä tiukan aikarajan ja rajoitetun arsenaalin puitteissa.
Tuntuu turhalta kertoa, että Forbidden West näyttää ja kuulostaa upealta. Se ei ole audiovisuaalisesti samanlainen yllätys kuin ykkösosa, mutta ei sen sitä tarvitse ollakaan. Maailma on uskottava ja kaunis, ja ihmishahmot ovat sen elävämpiä liikkeiltään ja kasvoiltaan kuin Zero Dawnin patsastelijat. Testiversiossa PS5:llä tuli vastaan kaksi teknistä ongelmaa. Oikeat lataustauot ovat minimaalisia, mutta peli pysähtyi välillä sekunniksi latailemaan maisemia. Talot saattoivat myös ilmestyä näkyviin liian myöhään ja liian lähellä, ja tämä ruma ponnahteluongelma on syytä korjata pian. Kaipasin myös ensimmäisestä osasta tuttua New Game Plus -tilaa.
Forbidden West on täysosuma jatko-osaksi, jonka on määrä panna edeltäjäänsä paremmaksi. Zero Dawn oli hieno peli, ja nyt sen heikkoudet on etsitty ja poistettu. Matka länteen on parempi, suurempi ja monipuolisempi kaikilla pelattavuuden osa-alueilla. Samaan aikaan sen tieteistarina on lämmin, humaani ja mieleenpainuva. Jatko-osana peli tuo jatkuvasti mieleen erään toisen jättiharppauksen ottaneen kakkososan eli Mass Effect 2:n. Zero Dawn lupasi jo paljon, mutta Forbidden West täyttää nämä lupaukset varmistaen Horizonin paikan PlayStationin pelisarjojen keihäänkärjessä.