Muhkeat muodot, sulavat linjat
Ehtaa nitronkatkuista retrosudittelua pursuava GRIP on perimänsä velkaa lähes kaksi vuosikymmentä sitten julkaistulle Rollcage-kaahailulle, joka on vielä tänäkin päivänä kuumaa valuuttaa ajopeliveteraanien kirjoissa. Rollcage on klassikkona pidetty ajopeli, jossa mopsimaisen rumankauniit kiiturit kilvoittelevat ykkössijaa kilpailuissa, joiden ympäristöt majailevat jossain maantien ja vuoristoradan välimaastossa.
Oikeastaan kaikki yllä mainittu pätee myös GRIPin kaahailuun. Imukuppimaisen pitovoiman omaavat ajokit voivat matkata niin maan pinnalla kuin seinillä ja vaikkapa kattorakenteita pitkin. Radat ovat täynnä hyppyreitä, tunneleita ja muita kaaoksen rakennuspalikoita, eikä kannata koskaan olettaa, että kilparata etenee yksinomaan horisontaalitasolla. Kilparaitin varrelta löytyy erilaisia vauhdissa kerättäviä kertakäyttöisiä lisäkilkkeitä, joiden ominaisuuskirjo vaihtelee ohjuksista suojakilpeen.
Perinteisten ajokilpailujen lisäksi GRIPissä voi myös esimerkiksi ottaa kilpurista mittaa areenamatseissa yksin, verkossa tai samalla sohvalla. Erilaisia ränsistyneen futuristisia ympäristöjä löytyy kourallinen, ja mukavan pullean ratavalikoiman kruununa radat ovat tarjolla myös peilikuvina. Kirsikkana kakussa on komea visuaalinen toteutus ja energinen ääniraita. Ainakin testikoneena toimineella Pro-osaston PS4:llä ruudunpäivitys pysyi kattolukemissa.
Ikävä kyllä GRIPin perimmäisin ongelma on se, että kehittäjät ovat 90-lukulaista charmia tavoittelevassa suunnittelufilosofiassaan päätyneet suosimaan överikoulukunnan ihanteita. Kaahailu päätyy lähes järjestään hirvittäväksi kohkaamiseksi, jossa silmittömän vauhdin ja täyteen ahdettujen ratojen yhteisvaikutuksella luodaan kokonaisuus, jossa maaliviivan ylittäminen ensimmäisenä taantuu onnenkaupaksi. Eikä hommaa muuten helpota se, että GRIPin ajokkien ohjastaminen on kuin yrittäisi ratsastaa paniikissa temmeltävällä virtahevolla.
Kaikki on hyvin niin kauan kuin menopelin nokka osoittaa suoraan eteenpäin, mutta heti kun tie julkeaa kouristua johonkin ilmansuuntaan, ohjastaminen äityy korjausliikkeiden korjausliikkeiksi. Tuntuma on samanaikaisesti hermostuttavan yliherkkä ja toivottoman kömpelö. Toistuvasti sekoileva fysiikkamallinnus tuo oman pikantin lisänsä kokonaisuuteen. Kun pelikokemuksen soppaan vielä lurautetaan korkkiruuveja, äkkikäännöksiä ja esteitä sekä komeus maustetaan vihollisten ohjuksilla, kokonaisuus äityy sekä kaoottiseksi että turhauttavaksi.
GRIPin jippokirjo sisältää kuitenkin yhden klassisen ominaisuuden, joka jostain käsittämättömästä syystä uupuu lähes kaikista moderneista kaahailupeleistä: neljän pelaajan jaetun ruudun moninpelin. Kaveriporukan illanviettoja silmälläpitäen GRIPin kaltaista saman sohvan kimppakivaa löytyy nykyään masentavan vähän, joten jos pelillä on markkinarakoa, se on nähdäkseni juuri tällä saralla.
Viime kädessä GRIPin elinkaaren ja ylipäätään ostokynnyksen ylittämisen mielekkyyden määrittää pitkälti seuraava alustakohtainen kysymys: miksi pelaisin tätä, jos voin tämän sijaan pelata vaikkapa WipeOutia, Mario Kartia tai Forza Horizonia?
Se on valitettavasti kysymys, johon GRIP ei yksin pelillisillä arvoillaan kykene vastaamaan.
Jason Ward