Kunnian kentillä laulaa MG42
Mitäpä sitä kiirehtimään. Noin kymmenkunta vuotta on ihan sopiva väli pelisarjan eri osien välillä. Kanadalaisella Relic Entertainmentilla ei ole hätä puskea pelejä markkinoille, eikä tällä laatutasolla ole tarvettakaan. Reaaliaikaisiin strategiapeleihin erikoistuneen Relicin tuotanto on loikkinut aiheesta toiseen hauskasti: avaruusstrategioista siirryttiin Warhammer 40 000 -universumiin ja steampunkiin, joista kaivauduttiin räiskinnän kautta toisen maailmansodan poteroihin.
Poterosodasta on kyse Company of Heroes 3:ssakin. Ydinpelissä sankarit suuntaavat toisen maailmansodan taistelukentille lyömään pahan akselia Italian sotanäyttämöllä dynaamisessa kampanjassa. Sitä höystetään Saksan Afrika Korpsin silmin kuvatulla perinteisellä tehtävävetoisella operaatiolla Pohjois-Afrikassa. Reaaliaikastrategia suuntaa hieman uuteen suuntaan, sillä Relic ulkoisti osan suunnittelusta Company of Heroes -yhteisön aktiiveista värvätylle komitealle. Se oli ilmeisen tarpeellista, sillä sarjan kolmannessa osassa ei ole mukana yhtään sarjan aiempia pelejä tehnyttä suunnittelijaa.
Sotaa käydään tällä kertaa kahdella tasolla: strategiatilassa suurella kartalla sekä taktisissa taisteluissa. Amerikan, Iso-Britannian kansainyhteisön ja Saksan joukoista koostuvien armeijanosastojen johtaminen kahdella eri sotanäyttämöllä onkin toteutettu sopivasti uudistettuna, mutta myös tunnistettavana.
Company of Heroes 3:ssa on koko joukko miellyttäviä ja toimivia ideoita, mutta muutama juttu hankaa vastakarvaan. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta kampanjaa komentaessa tuntuu jopa, että RTS-taisteluja on liikaa. Armeijoiden komentaminen pitkin poikin Italiaa on niin tyydyttävää, että usein liikkumisvuoroilla tyytyisi vain joukkojen ja resurssien hallinnointiin sekä komentojen jakamiseen yksiköille. Kaikkia taisteluja ei toki ole pakko vääntää itse. Satunnaisemmat yhteenotot voi jättää tekoälynkin hoidettavaksi, eikä se matseja aivan hölmösti ratkokaan. Kaikki suureen sotaan ja pelin kerrontaan liittyvät taistelut on kuitenkin hoidettava itse, ja näitä pakollisiakin matseja piisaa yllin kyllin.
Kampanja on myös hirveän suulas. Käsikirjoittajilla on ollut paha puheripuli, joten omat kenraalit ja vastarinnan johtajat pälättävät minkä ehtivät. Joskus pulina jatkuu taistelukentälläkin. Toki dialogi tuo väriä, uusia käänteitä ja muuttuvia tavoitteita. Pystytkö pelastamaan rintaman taakse jääneet partisaanit tai laskuvarjojääkärit annetun aikarajan puitteissa? Ehditkö vallata Monte Cassinon ennen kuin se pommitetaan raunioläjäksi?
Strategiaosuudessa onkin paljon pureskeltavaa, mutta sen anti on valtaosin selkeää ja ymmärrettävää. Joukkojen liikuttaminen ja johtaminen taisteluihin on miellyttävää, ja erilaisten yksiköiden kehittäminen kokemuspisteillä ostettavilla kyvyillä auttaa luomaan niistä omaan makuun ja taktiikkaan sopivia tehopakkauksia.
Taistelukentän taktisissa taisteluissa pelaaja sen sijaan komentaa jalkaväkisotilaiden ryhmiä ja yksittäisiä asejoukkueita sekä ajoneuvoja. Tavoitteena on yrittää suorittaa parhaansa mukaan annettuja tehtäviä, ja tappioiden tulisi mieluusti olla vähäisiä. Yksittäisissä taisteluissa ja niiden tavoitteissa onkin paljon vaihtelua. Joskus nopeus on valttia ja toisinaan kaivataan malttia.
Tarinaan liittyvien ja satunnaisten taistelujen välinen kontrasti on mainio. Tarinatehtävät ovat pitkälti käsikirjoitettua teatteria, jossa käytettävissä olevat varusteet voivat vaihdella, käänteet ovat suunniteltuja ja tekoäly toimii tarkkojen parametrien mukaisesti. Ne voi tahkota usein kiireettä, pysähtyen huoltamaan ja täydentämään joukkojaan. Yllättäviä koukkauksia sivustaan ei tarvitse yleensä varoa. Tämä on tavallaan äärimmäisen perinteistä naksuttelua. Satunnaiskohtauksissa soditaan vaihtelevilla säännöillä ja tavoitteilla.
Company of Heroes 3 yrittää panostaa taktikointiin, mutta ei aina täysin onnistu. Joskus kentillä on niin paljon joukkoja, että niiden näpertäminen menee vaikeaksi etenkin, kun isometrinen kuvakulma on liian lähellä maanpintaa. Tällöin suurempien yksikkömäärien johtaminen on työlästä. Niinpä joskus sitä vain kasaa kaikki yksiköt suureksi läjäksi, joka zergaa eteenpäin panssarijyränä tappioista välittämättä.
Muissa tapauksissa pelillinen taktikointi toimii hienosti. Siitä kiitos kuuluu taukotoiminnolle, jonka aikana tilannetta voi arvioida ja yksiköitä käskyttää rauhassa. Taistelukentät ovat värikkäitä ja riittävän avaria kokonaisuuksia, joten osastoilla on tilaa manöövereihin. Joukoilleen voi rakentaa puolustusasemia tai ne voivat pureutua taloihin – mutta maaston dynaaminen tuhoutuminen myös muokkaa maisemia. Koukkaukset ja suojatuli toimivat, ja ristituli aivan erityisesti. Mukana kulkevat kranaatinheittimet ja raskaammat konekiväärit tekevät vimmatusti tuhoa, mutta niin tekevät perässä vyöryvät telatykitkin. Sotiminen on ennen kaikkea viihdyttävää, toimivaa ja hyvinkin mukaansatempaavaa.
Samalla pelaajaa rajoitetaan rajusti. Useimpien taistojen ytimessä on erilaisten resurssipisteiden valtaaminen ja puolustaminen, jotta pelaajalle kertyisi valuuttaa uusien yksiköiden ostamiseen. Kenttiin rakennettavat omat tukikohdat avaavat kuitenkin vain hiljalleen uusia ja raskaampia yksiköitä ostettavaksi, minkä takia taisteluun saatavien yksiköiden maksimimäärä tuntuu joskus hyvinkin vaatimattomalta. Tämä korostuu etenkin, kun pelaaja kaappaa viholliselta taakse jääneitä raskaampia aseita ja huomaa sotilaiden määrän olevan jo maksimissaan. Näin ollen mitään yksikköä ei saakaan enää täydennettyä täysivahvuiseksi.
Kaikkiaan peliin on silti tuotu hurjasti oivallisia ideoita ja toimintoja. Sotiminen kahdella tasolla toimii, mutta se on myös vaativaa. Sivummassa on valtavasti toimintoja ja yksiköiden päivityksiä, ja niiden olemassaolon sekä käytön oppii vain hissukseen. Sota sujuu suoraviivaisesti klikkailemalla, mutta mahdollisuuksia on paljon enempäänkin. Company of Heroes 3 kasvaa pelaajansa ympärille ja tarjoaa kaksin käsin tasokasta sotanaksuttelua.