Atomicrops-arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden kesän 2020 tuplanumerossa 213.
Piippolan vaarin painajainen
Maanviljelijän arki on rankkaa, sillä elanto on tyystin säiden armoilla ja työvoima kiven alla. Ja ne perhanan ydinsäteilystä mutatoituneet eläimetkin ovat jatkuvasti jaloissa pyörimässä. Atomicrops heittää pelaajan ydintuhon jälkeiseen maailmaan, jossa sekä sadon että hengen säilyminen on jatkuvasti vaakalaudalla.
Peli koostuu vuorokausien ja vuodenaikojen syklistä. Päivät seikkaillaan vaarallisilla joutomailla, yöt istutetaan porkkanaa ja samalla puolustaudutaan ydinörvelöiltä, kuten tuliaseilla varustautuneilta jäniksiltä ja jättiläisetanoilta. Yön päättyessä käydään kylässä myymässä sato ja ostetaan tarpeen mukaan uutta aseistusta. Eikä Atomicropsia tietenkään voisi kutsua maanviljelysimulaattoriksi, mikäli isolla kirkolla käydessä ei voisi riiata potentiaalisia kumppaniehdokkaita. Ehdokkailta voi ostaa päivityksiä tai muita apuja parin ruusun hinnalla. Kuten tosielämässäkin, muutaman ostotapahtuman jälkeen tarjoutuu mahdollisuus tanssia häitä.
Kunkin vuodenajan päätteeksi pellolle paukkaa pomohirviö – milloin verenhimoinen aurinko, milloin murhamielin liikenteeseen lähtenyt traktori. Koko peliä värittää samankaltainen älyvapaa, paljolti puujalkoihin nojaava huumori. Vai miltä kuulostavat karski toiminnan rusakko Furryosa ja pitkän kantaman räiskintään tarkoitettu parsniper rifle? Säteilevä joutomaa on täynnä urpoa läppää, joka tasapainottaa mukavasti muuten stressaavaa sellerinviljelyä. Ydintuhon jälkeinen maailma on armoton, sillä Atomicrops on roguelite. Kun kuolee nolosti talven viimeisenä päivänä juoksemalla räjähtävään käpyyn, se on siinä. Sykli alkaa alusta ja hankittu kulta ja kunnia ovat tiessään.
Noloihin kuolemiin kannattaa tottua. Pelissä on opetusosio, mutta se on ohi nopeammin kuin Suomen kesä. Oivallusten ja optimaalisten strategioiden löytäminen jää pelaajan kontolle. Peli on erityisesti alkuvaiheessa juuri sopivan hankala ja saa hyvän lähestymistavan äkkäämisen tuntumaan vuosisadan älynväläykseltä. Kerrasta poikki -toteutus kannustaa kokeilemaan erilaisia tulokulmia rohkeammin, sillä henki lähtee joka tapauksessa ennen pitkää. Parasta on siis oppia joka kierroksella niin paljon uutta kuin mahdollista.
Tässä Atomicrops loistaa, sillä itselleen parhaiten sopivien hahmojen, esineiden ja aseiden löytäminen on riemukasta. Vaikka kuolema lannistaakin hetkellisesti, peli on juuri sopivan helposti lähestyttävä ja nopeatempoinen, jotta uuden syklin aloittaminen ei tunnu rasitteelta vaan uudelta mahdollisuudelta. Koko ajan oppii uutta sekä pelistä että omasta pelityylistään. Mitä paremmin Atomicropsia ymmärtää, sitä paremmin pärjää ja sitä pidemmälle pääsee. Pelistä tulee addiktoiva kierre, jossa haluaa aina nähdä, mitä seuraava ja sitä seuraava päivä tuovat tullessaan.
Terävimmät ovat tähän mennessä tajunneet, että eihän Atomicrops ole lähelläkään maanviljelysimulaattoria. Ei olekaan, vaan ovelan simulaattorijulkisivun alla sykkii vahva arcadesydän. Tutkimusretkillä nuohottavat biomit ovat täynnä faunaa, jolle pelaajahahmo näyttää välipalalta. Öiset plantaasinpuolustukset puolestaan ovat silkkaa luotihelvettiä päälle vyöryvine vihollismassoineen. Erityisen kiinnostavia ovat juuri öiset osuudet, sillä silloin tapahtuu suurin osa viljelystä. Suurempikin pyssysankari kalpenee kuokkaa yhdellä ja haulikkoa toisella kädellä käyttelevän maajussin rinnalla.
Atomicrops on niitä pelejä, joiden pariin palaamista miettii haikeasti koko päivän ja sitten ottaa välittömästi selkäänsä pelin aloittaessaan. Nöyryyttävästi omaan töppäykseensä kuoleminen on harvoin yhtä hauskaa.