Oman polkunsa kulkijoille
Mistä puhumme, kun puhumme immersiosta? Se on kysymys, johon tšekkiläinen Warhorse-pelistudio vastaa Kingdom Come: Deliverancen odotetussa jatko-osassa entistä vakaammalla äänellä ja otteella. Edeltäjänsä viitoittamalla tiellä jatkava kakkososa on autenttisuuteen tähtäävä avoimen maailman roolipeli, joka sijoittuu 1400-luvun Böömiin.
Osta Kingdom Come: Deliverance 2 VPD-pelikaupasta!
Peli jatkaa suoraan ensimmäisen osan tapahtumista. Tarinaa tähdittää heikkolahjaisesta sepänpojasta kovien kokemusten karaisemaksi aseenkantajaksi kasvanut Henry, joka toimii edellisestä osasta tutun Sir Hans Caponin henkivartijana. Itse tarinasta en paljasta muuta kuin sen, että väkeviä käänteitä vilisevä kertomus tuntuu aiempaa elokuvamaisemmalta ja suureellisemmalta.
Vauhdikkaan alkuosuuden jälkeen peli avautuu näennäisen tutunoloiseksi avoimen maailman roolipeliksi, jossa Henryä ohjastava pelaaja saa edetä pitkälti oman tahtonsa mukaisesti ympäri linnojen, pikkukylien ja kaupunkien täyttämää maaseutua. 1400-luvun Böömi on luokkaerojen, työlään tarpomisen, oman edun varjelun ja väkivaltaisten välienselvittelyjen tyyssija, mikä myös kiteyttää pelaajaa odottavan kokemuksen.
Henry on messiaanisen sankarin sijaan olosuhteiden pakosta isoihin saappaisiin kasvanut ihminen. Tätä ajatusta tapailee myös pelaajan kokemusta sääntelevä suunnittelufilosofia, joka tuntuu toteavan, että vuorenhuippua ei voi tavoittaa kuin laittamalla jalkaa toisen eteen ja puremalla hampaita yhteen. Syvällisen, hitaasti avautuvan ja paneutumista vaativan pelillisen kokonaisuuden sisäistäminen tuntuu varsinkin alkuun kovalta koitokselta, mutta se myös viljelee Kingdom Come: Deliverance II:n täyteen harvinaisen suuria saavutuksen tunteita. Opit ja onnistumiset tuntuvat ansaituilta, koska niiden eteen joutuu tehdä töitä.
Erinomaisena suunnitteluratkaisuna Warhorse on mitä ilmeisimmin lainannut sivun CD Projektin sääntökirjasta: sivutehtävät ja oheispuuhastelu tuntuvat usein yhtä merkittäviltä kuin pääjuonen seuraaminen. Mielikuvaa vahvistaa se, että Henryn taidot kehittyvät vain tekemällä. Jos haluaa kasvattaa hahmostaan tienoon kovimman varsijousiampujan, joka tekee kuutamokeikkaa alkemian mestarina, se vaatii taitojen kartuttamista tekemällä – eli työtunteja. Kingdom Come: Deliverance II ei ole kärsimättömien peli.
Osta Kingdom Come: Deliverance 2 VPD-pelikaupasta!
Entistä muhkeamman budjetin ansiosta peli näyttää ja kuulostaa mahdottoman hyvältä, mutta hämmästyttävintä on se, kuinka eletyn oloiselta pelin valtava maailma tuntuu. Vehreät nummet, jokien halkomat metsät ja arjen porun täyttämät kylät muodostavat miljöön, joka kietoo pelaajan sormensa ympärille leikiten. En muista tunteneeni näin vahvaa siellä olemisen tunnetta sitten viidennen Grand Theft Auton.
Läpinäkyvyyden nimissä kerrottakoon, että vaikka Warhorse toimitti pelin arvosteluun poikkeuksellisen reilulla etukenolla, allekirjoittanut ei ennättänyt aivan lopputeksteihin asti lehden painoonmenoon mennessä. Keskeisiä osatekijöitä olivat toki pelin laajamittaisuus, pitkän kantaman koitoksiin pyrkivä tehtävärakenne ja puurtamista edellyttävät roolipelimekaniikat, mutta perimmäinen syy omassa tapauksessani oli pelin ja pelaajan välille syntyvä suhde.
Tavoitteellinen eteneminen unohtui kerta toisensa jälkeen, kun hairahduin tarinan polulta keräämään yrttejä pellolta, keittelemään samaisista rehuista pullokaupalla voimajuomia tai takomaan hevosenkenkiä Henryn rytmikkään viheltelyn säestämänä. Kun eräänä usvaisena aamuna istahdin pikkukylän laidalla penkin virkaa toimittavalle puunrungon puolikkaalle katselemaan verkkaisesti uuteen päivään heräilevien kyläläisten touhuja, käyttöliittymä ehdotti, että avaan puoliksi luetun kykykirjan inventaariostani.
Osta Kingdom Come: Deliverance 2 VPD-pelikaupasta!
Silloin tuumin, että olin huomaamattani alkanut tavoittaa sen tahdin, vireen ja mielenmaiseman, jollaista Kingdom Come Deliverance II:n kehittäjät tavoittelevat. Että antaa itsensä uppoutua digitaaliseen maailmaan, jossa eteneminen ei ole yhtä kuin numeeriset arvot ja tasoluokitukset. Se on mistä puhun, kun puhun immersiosta ja Kingdom Come Deliverance II:sta.
Silloin välähti toinenkin lamppu kirkastamaan mieleni ullakkoa. Peli soittelee tismalleen samoja kieliä kuin yksi kaikkien aikojen lempipelini, The Elder Scrolls III: Morrowind. Ensin se hämmentää esoteriallaan, sitten huolestuttaa vaikeaselkoisuudellaan, alkaa turhauttaa korkealla kynnyksellään ja toisinaan jopa lannistaa näennäisellä läpäisemättömyydellään. Mutta sitten se tapahtuu – jos on tapahtuakseen. Jokin vaikeasti sanoitettava mukautumista, sisäistämistä ja oman sykkeen tahdittamista pelin rytmiin vaativassa kokonaisuudessa loksahtaa kohdilleen ja upottaa pelaajan syvyyksiinsä. Eikä sieltä halua poistua.
En toki voi vielä väittää, että Kingdom Come Deliverance II:sta jää itselleni yhtä syvä ja arvokas tunnejälki kuin Morrowindista. Sen näyttää aika. Voin vain todeta, että tässä on peli, joka ei myötäile, hännystele tai asettele pelaajaa jalustalle – etenkään sellaista, joka hakee lyhyen tippavälin dopamiiniannostelua. Kingdom Come: Deliverance II on hitaasti ja omilla ehdoillaan avautuva roolipeli, jonka tärkein hahmo on sen pieteetillä rakennettu maailma. Jos sen syvyyksiin malttaa uppoutua, sieltä ei enää halua poistua.
Jason Ward
Tilaa Pelaaja-lehden tulevat numerot täältä!
Tutustu Pelaajan arvosteluarkistoon täältä.