Rottien viemää
Ranskalainen Asobo Studio siirtyy Pixar-sovitusten värikkyydestä keskiajan raadollisuuteen seikkailupelillään A Plague Tale: Innocence. Nimensä mukaisesti teos nappaa liki puolet eurooppalaisista tappaneen mustan surman kehyksekseen, jonka sisältä kerrotaan tarina lapsuuden viattomuudesta ja sen lopusta. Lupaavaa premissiä ei onnistuta kuitenkaan hyödyntämään.
Tarun keskiössä ovat aatelissuku de Runen ainoat lapset, Amicia ja Hugo, joiden turvattu elämä kaatuu inkvisition sisään potkiman oven myötä. Verinen vierailu kohdistuu sisaruksista nuorimpaan, joten kaksikko joutuu pakenemaan kotoa Ranskan maaseudulle. Idylliset maalaismaisemat eivät kuitenkaan tarjoa sen enempää turvaa, sillä tappava kulkutauti on puhjennut kyläläisten keskuudessa ja viheliäät rotat lymyilevät varjoissa odottaen seuraavaa suupalaansa.
Kuoleman ympäröimänä sisaruksilla on vain toisensa, minkä kautta tekijät pyrkivät rakentamaan myös pelaajaan ulottuvaa sidettä. Viimeaikaista trendiä mukaillen A Plague Tale: Innocence nojaa kerrontansa vahvasti pelaajan harteille asetettavan suojelijan rooliin, jossa oudosta taudista kärsivää Hugoa joutuu suojelemaan maailman kauhuilta. Rakenne on kuitenkin liian ilmeinen vedotakseen pintaa syvemmälle, vaikka kaksikon välisissä kohtauksissa on toisinaan hetkensä.
Pelillisesti kuvio osoittautuu vielä nihkeämmäksi. Hiiviskelygenren kuluneita perinteitä noudattaen paikasta toiseen hiippaillaan vihollisten silmäpareja vältellen. Useimmiten viholliset johdatetaan harhaan kolistelemalla sopiviin väleihin sijoitettuja haarniskakasoja, joihin Amicia voi lingota kiviään. Pelin edetessä mahdollisuudet lisääntyvät, mutta perusidea säilyy silti samana. Lajityypin ystäviltä hiiviskely hoituu alusta lähtien lähinnä turruttavalla automaatiolla.
Meininki ei juuri muutu, kun etukäteen paljon mainostetut rotat ryntäävät parrasvalon katveeseen. Vaikka jyrsijälaumojen manipuloinnissa on omat lainalaisuutensa, kenttäsuunnittelu on itsessään niin ilmeistä, että se ryöstää pelaajalta kaikenlaisen oivaltamisen tunteen. Tätä voi lieventää poistamalla käyttöliittymäavut käytöstä, mutta kyteviä liekkejä tai keskellä rottamerta kahlaavaa soihdunkantajaa on vaikea olla huomaamatta.
Juonen edetessä Amician kykyvalikoima laajentuu lisäksi alkemialla, jonka avulla neito pystyy väsäämään linkoonsa muun muassa räjähtäviä tai soihdut sammuttavia ammuksia. Valikoima ei sekään onnistu yllättämään omaperäisyydellä. Samaa materiaalia käytetään myös varusteiden päivittelyyn, joten erikoisammuksia ei kannata käyttää ylenpalttisesti.
Keskinkertaista pelattavuutta pelastaa hieman pelin ulkoinen anti. Värikkään ranskalaismiljöön vaihtuminen kuolemaa uhkuvaksi painajaiseksi syöpyy muutamien kohokohtien osalta mieleen, minkä lisäksi äänimaailma tukee hyvin lohdutonta tunnelmaa. Myös valtavat rottalaumat ovat ensimmäisellä kertaa vakuuttavia, joskin saman tehokeinon toistoon turtuu nopeasti.
Ja juuri tämä on pohjimmiltaan A Plague Tale: Innocencen kantava ongelma. Sen mielenkiintoisista lähtökohdista luodaan itseään toistava kokemus, joka tyytyy pelillisiin kliseisiin eikä vetoa tarinalla.