Kuten kaikki vähänkään pitempään pelanneet tietävät, peliala on usein yllättävä. Varmoina tapauksina pidetyt pelit voivat flopata totaalisesti, kun taas joku yllättävä pikkupeli voi nousta sen luokan hitiksi, että sitä kopioidaan vuosien ajan. Esimerkkinä tästä toimii vaikka Vampire Survivorsia, joka polkaisi käyntiin kokonaisen peligenren. Tai Fortnite-nettipeliä, joka sai alkunsa tarinalliseksi yhteistyöpeliksi tarkoitettuun teokseen viime hetkellä pultattuna pelitilana.
Koska retrosteluissa käsittelemme kuitenkin retropelejä, otetaan esimerkiksi sittenkin jo retroksi laskettava peli, joka ei ollut alkujaan edes mikään kokonainen peli, vaan täysin erilaiseen peliin jemmattu pieni salaisuus, joka onnistui myös pyöräyttämään käyntiin peligenren, joka on nauttinut suursuosiosta jo parin vuosikymmenen ajan.
Jos satuit pelaamaan videopelejä vuosituhannen alkupuolella, et voinut mitenkään välttyä loputtomalta kahden tikun räiskintäpelien aallolta, joka pyyhki pelaamisen valtameressä rannikolta toiselle. Ja miksipä ei: yksinkertainen, mutta toimiva idea, jonka pienikin studio voi helposti toteuttaa, ja jonka päälle voi sitten yhtä helposti lätkiä omia enemmän tai vähemmän toimivia ideoitaan. Kuulostaa juuri ihanteelliselta genreltä profiiliaan nostavan digitaalisen pelijakelun esimerkkitapaukseksi.
Niin hämmentävältä kuin se voikin kuulostaa, tämä edelleen suuressa suosiossa — joskin nykyään usein roguelite-mekaniikoilla höystettynä — peligenre tosiaan nousi parrasvaloihin miltei vahingossa. Brittiläinen Bizarre Creations kun jemmasi sen koko buumin aloittaneen Geometry Wars -pelin mukaan Project Gotham Racing 2 -autopeliinsä, josta pelaajat löysivät sen nopeasti. Pieneksi salaisuudeksi tarkoitettu peli sai niin paljon huomiota, että Bizarre Creations irroitti sen pienten tuunausten kera omaksi itsenäiseksi pelikseen, ja onnistui siinä sivussa nostamaan koko genren tapetille, myös luomaan yhden digitaalisen pelijakelun ensimmäisistä megahiteistä.
Alkuperäisen pikkupelin syntyvaiheista ei ole sen tarkempaa dokumentaatiota, mutta suuret linjaukset ovat tiedossa. Ei ole mitenkään yllättävää, että monen muun pienen pelin tavoin myös Geometry Wars oli alkujaan opetteluprojekti. On ihan tyypillistä, että kun pelinkehittäjät koittavat päästä sinuiksi uuden laitteiston kanssa tai opettelevat uusien työkalujen käyttöä, he tekevät sen luomalla pieniä harjoituspelejä. Tekemällä kuitenkin oppii parhaiten. Myös se ensimmäinen Geometry Warsin versio oli tällainen harjoitusprojekti, jota tehdessään Bizarre Creationsin kehittäjät opettelivat Xbox-konsolin ohjaimen saloja ja testasivat sen toimivuutta.
Tämän pienen demoprojektin pohjalta pistettiin sitten käyntiin se kaupalliseen julkaisuun tähtäävä projekti, jossa alkuperäistä ideaa hieman laajenneltiin ja rosoisia kulmia hiottiin sen verran, että lopputuloksesta kehtasi pyytää rahaa. Tuloksena oli Geometry Wars: Retro Evolved.
Geometry Wars: Retro Evolved julkaistiin tosiaan alkujaan Xbox 360 -konsolille viiden euron hintalapulla varustettuna, mutta tätä juttua varten pelasin hieman myöhemmin julkaistua PC-versiota. Tavallaan harmillinen ratkaisu, sillä monen muun vuosituhannen alussa julkaistun pelin tavoin myös Geometry Warsin PC-versio oli lopulta hieman ongelmallinen ja kankea.
Lue myös: Clair Obscur: Expedition 33:een kaavaillaan parannuksia, sisältöä ja uudistuksia
Kuten Retro Evolved -nimestä voi päätellä, Geometry Wars on hyvin retrohenkinen kahden tikun räiskintäpeli. Inspiraationa ovat toimineet erityisesti muinaiset kolikkopelit, sekä vähälle huomiolle jääneen Vectrex-konsolin pelit. Niiden tavoin myös Geometry Wars on täysin vektorigrafiikalla toteutettu teos, mikä olikin erinomaisen hyvä ratkaisu. Yksinkertaisista geometrisistä muodoista koostuvat viholliset ovat sen verran simppeleitä, että ruudulle pystyy huoletta heittämään vaikka satoja vihollisia kerrallaan ja Xbox 360 jaksoi silti loihtia niiden lisäksi näkyviin hirmuista efektitykitystä. Ja kuten kaikki varmasti arvaavat, näin myös tehtiin.
Tarjolla on hyvin yksinkertaista, tai oikeammin virtaviivaista, pistejahtia. Pelaaja liikkuu hieman näyttöä suuremmalla, suljetulla pelialueella, johon syntyy loputtomasti vihollisia alati kasvavalla tahdilla. Aluksi viholliset ovat hyvin yksinkertaisia ja pyrkivät vain törmäämään pelaajaan, tietenkin kohtalokkain seurauksin. Mutta pienen totuttelun jälkeen vihollisten käytös alkaa muuttua. Mukaan heitetään Super Mario -pelien Boo-kummituksia muistuttavia vihollisia, jotka yrittävät paeta, jos tähtäin osoittaa niiden suuntaan, mutta tulevat sutena päälle, jos niille kääntää selkänsä. Jotkut viholliset jakautuvat tuhoutuessaan useisiin osasiin, liikkuvat hyvin nopeasti, peilaavat pelaajan liikkeitä tai tekevät muita ikäviä temppuja. Eivätkä viholliset tosiaan tule päälle yksin tai edes kaksin, vaan jo muutaman minuutin pelaamisen jälkeen ruudulla on kymmeniä vihollisia, joiden kaikkien erilaisiin temppuihin pitäisi sitten pystyä reagoimaan hirmuisella vauhdilla.
Lue myös: Switch 2 rikkoi PS4:n ennätyksen – kaikkien aikojen avausviikko Yhdysvalloissa
Pelaajan käytössä ei ole kovin kummoisia aseita, sillä pelin edetessä hieman tehostuvan peruspyssyn lisäksi arsenaalista löytyy rajallinen määrä koko ruudun puhdistavia pommeja… ja siinä se sitten olikin. Pommitkaan eivät ole mikään oikotie onneen, koska peli on nopeasti niin hektistä, että se ruutu ei pysy tyhjänä kuin puoli sekuntia ennen kuin vihollisia on taas kaikkialla.
Näin ei olekaan varmasti yllättävää kuulla, että henki lähtee varsinkin opetellessa hyvin nopeasti. Omat taitoni olivat vuosien varrella tylsyneet sen verran, että pelisessioni kestivät vain muutamia minuutteja, mutta en muista, että ne aikanaankaan olisivat hirveästi pitempiä olleet. Tämä ei suinkaan ole ongelma tai puute, sillä peli on suunniteltu simppeliksi, nopeatempoiseksi ja koukuttavaksi “vielä yksi kerta” -viihteeksi.
Arvostan itse myös suuresti pelin todella eleganttia ja yksinkertaista toteutusta, jossa ei ole mitään turhaa. Vain se yksinkertainen, helposti ymmärrettävä ja loputtomasti haastava pelisilmukka. Myöhemmät sarjan pelit yrittivät laajentaa tätä ydintä moninaisilla tavoilla, mielestäni puhtaasti tappiokseen. Yksinkertaisuus on usein hyve, niin tälläkin kertaa.
Yksinkertaisen koukuttavan pelattavuuden ohella se toinen Geometry Warsin suuri valttikortti oli tietenkin sen uskomattoman nätti ulkoasu. Ei, tämä ei ollut vitsi. Ihan oikeasti ei ollut. Ei, jutun kuvat eivät ole vahingossa väärästä pelistä, vaan kyse tosiaan on pelistä, jossa viholliset koostuvat neljästä värillisestä viivasta. Peli kun on parhaimmillaan ihan älyttömän nättiä ja sujuvaa tykitystä, jossa pelaajan ammukset ja räjähtävät viholliset heiluttelevat kentän taustana toimivaa verkkoa, ja jossa hirmuinen väriloisto saa epäilemään, että merisairas yksisarvinen oli käynyt laattaamassa näytölle. Todennäköisesti pelin ilme jakaa mielipiteitä, mutta mitä siitä: tämä on minun mielipiteeni.
Kehitystiimin tarkoituksena oli selkeästi ja häpeilemättä tehdä peli, joka näytti ja tuntui siltä, kuin miltä me muistimme muinaisten kolikkopelien näyttäneen. Eivät ne tietenkään näin hyvältä oikeasti näyttäneet, mutta se on koko jutun pointti: nyt näyttävät. Nyt tietenkin tässä tapauksessa tarkoittaa aikaa 20 vuotta sitten.
En ole pätkääkään yllättynyt siitä, että Geometry Wars oli niin suunnaton hitti ja niin vaikutusvaltainen peli. Halpa hinta yhdistettynä näyttävään ulkoasuun ja sujuvan koukuttavaan pelattavuuteen olivat varsinkin silloin digitaalisen pelijakelun alkuvuosina todella kova yhdistelmä ja helppo myyntiargumentti. Ja kun peliä sitten kokeili, moni pelinkehittäjä tietenkin saman tien ajatteli, että pystyisi itsekin helposti tekemään näin yksinkertaisen pelin ja lyömään rahoiksi.
Paitsi että simppelin grafiikan taakse piiloutui tietenkin peli, joka tuntuman ja rytmityksen suunnittelu olivat vaatineet asiansa osaavilta ammattilaisiltakin paljon työtä, eivätkä monet näistä kopiopeleistä olleet kovalevyltä viemiensä bittien arvoisia. Jotkut tietenkin olivat, ja monet innokkaat kehittäjät onnistuivat jatkokehittämään Geometry Warsin perusideoista omia uusia klassikkopelejään.
Lue myös: Rockstarin koulukiusaamispeli kuuluu pelaamisen häpeälistalle
Lue myös: Otetaanpa varaslähtö uudenvuoden ilotulitukseen!
Miikka Lehtonen