Demons of Asteborg -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun numerossa 225. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Isä, mikä on moduulipeli?
Retrohenkisistä tasohyppely- ja toimintapeleistä on nykyään kosolti tarjontaa. Vanhaa fiilistä tavoitellaan usein tehokkailla nykykoneilla, jotka jaksavat pyörittää raskaitakin pikselipelejä. Neofid Studiosin Demons of Asteborg erottuu uusretrolaumasta, sillä uutuustasoloikka on tehty suoraan vuonna 1988 julkaistulle Sega Mega Drive -konsolivanhukselle, jolta se on käännetty sellaisenaan pc:lle ja Nintendo Switchille. Mutta pelkällä retrofanien kosiskelulla ja kovilla moduuleilla ei mennä vielä maaliin saakka, vaikka tekijät miten väittäisivätkin luomustaan suurimmaksi Mega Drive -peliksi koskaan. Löytyykö kotelosta myös pelattava toimintatasoloikka?
Demons of Asteborg kurkottelee vanhaan muunkin kuin raudan osalta. Tarina käynnistyy, kun kuninkaan hovissa lymyilevä petturi kolistelee helvetin portteja auki. Gareth vetää työkalunsa huotrasta ja ojentaa karanneita demoneja miekalla, verellä ja vähän magiallakin. Sankarin ohjastaminen halki riivatun maan ei ole mikään yllätysten yö. Esikuvilleen uskollisesti Gareth hyppää, lyö miekallaan tai tekee molempia yhtä aikaa. Ohjaus on jäykähkö, ja valitettavasti lyöminen ja hyppääminen tuntuvat ajoittain epätarkalta.
Vihollisten virkaa toimittaa ilmeikäs katras. Tuttujen haamujen ja raahustavien zombien seuraan ovat päässeet myös turpeat korpit, riivatut variksenpelättimet ja äkäiset peltohiiret. Kaikki pyrkivät joko suoraan iholle tai sinkoamaan sekalaista tavaraa Garethin pään menoksi. Isompia komboja miekasta ei irtoa, mutta vihollisiin saa sentään hiukan bonusvahinkoa, kun niitä hivauttaa muutaman kerran putkeen.
Kenttien puolivälin tietämillä Gareth voi avata erikoistaidon, jota hyödyntämällä pääsee taivaltamaan kentän loppupomoon asti. Maagisella nuolella katkotaan köysiä, kun taas liekkisuihkulla poltetaan reittiä tukkivat köynnökset ja kärvennetään pomoa. Taitojen käyttely esittelee kenttiin uusia mekaniikkoja, mutta valitettavasti kana-aivoinen sankari unohtaa magiat seuraavan kentän alkaessa. Jälleen mennään pelkällä miekalla, vaikka äsken ranteista syöksyi epäkuolleita puhdistava tuli.
Sankarin taival on jaettu kahdeksaan tasoon, mutta sisäinen tutkimusmatkailija jää tällä kertaa kuivin suin, sillä kentät kiidetään pääosin tahtimarssilla. Tutkittavia sivupolkuja ei juuri ole. Yksioikoisuus vaivaa myös pulmia ja vaadittavia hyppysuorituksia. Kaikki tuntuu olevan katettu valmiiksi eteen ja helposti poimittavaksi – loppupomoja lukuun ottamatta. Lehmänhermoiseltakin pääsee kirosana, kun vaatimusmittari hohkaa yhtäkkiä punaista, vaikka kenttä on menty siihen asti kepeästi hailakan vihreällä.
Demons of Asteborg on selkeästi siellä, minne tekijät sen halusivat viedä. Se on pussillinen vanhoja ideoita toteutettuna keräilijöiden hyllystä löytyvälle alustalle, mutta se on myös toimiva tapaus omassa genressään. Mega Driven peliksi se on erittäin hyvännäköinen, musiikki saa pään nyökyttämään, ja ennen kaikkea sitä on mukava pelata. Hauskuuden vastapainona mukana on paljon vanhahtavia ratkaisuja, kuten vain kenttien alussa tapahtuva tallentaminen ja harvaan ripotellut välietapit. Pc-pelaajat saavat emulaatiomagian kautta samaa lääkettä kuin Mega Drive -pelaajat, joten myös tallennusratkaisut ovat samat. Tämä aiheuttaa varmasti närästystä osalle kokeilijoita, mutta autenttista vanhan koulukunnan pelikokemusta kaipaavat saavat kuitenkin sitä itseään.
Heikki Mustonen