Syvää sotaa kömpelyssuolla
Mitäs itärintamalle kuuluu? No, ei kummempia, mitä nyt keskustan armeijaryhmä on murskattu ja pensasneuvostoliittolainen jyräsi Ukrainan, Valko-Venäjän ja Baltian läpi Puolaan ja kyselee, jotta päästäisiinkö Varsovaan kahville. Enkä oikein tiedä, uskooko se kieltoakaan.
Ei ollut helppoa veli sakemannilla kesällä 1944. Normandian maihinnousu ja Kannaksen suurtaistelut olivat sotahistoriallisia mitättömyyksiä, kun puna-armeija eteni kohti lopullista voittoa. Combat Mission: Red Thunder kuvaakin tätä itärintaman vähemmän tunnettua mutta sitäkin merkittävämpää taistelua taktisen tason mittavan strategiapelin muodossa.
3D:n keinoin rakennettu strategiapeli toimiikin niin paljon paremmin vähän vanhemman ja suoraan sanoen kiinnostavamman sodankäynnin kuvaamisessa. Eri asia on se, että kelle se kelpaa. Vaikka itärintaman sotaa kesällä ja syksyllä 1944 kuvaava Red Thunder tarjoilee meille Combat Mission -pelimoottorin uusimman version, niin on se silti aika karu pala nieltäväksi. Ensimmäisen Combat Missionin kolmiulotteisuus oli vuoden 2000 mittapuulla erittäin näyttävää, mutta 15 vuotta myöhemmin se jo yskityttää. Grafiikkamoottori kaipaisi kunnon remppaa ja harjoittelijan, joka vääntäisi 3D-objektit uusiksi. Sillä vaikka strategiapeli ei grafiikalla marssikaan, niin joku roti nyt kuitenkin.
Onneksi pelattavuus on strategian ulkonäköä parempi. Vaikka RTS-pelien käyttöliittymiä kannattaisikin tutkailla, niin totuttelun jälkeen homma toimii. Sotiminen onnistuu joko reaaliaikaisessa tai vuoropohjaisessa tilassa. Jälkimmäisessä pelaaja antaa ensin kaikille yksiköilleen komennot, minkä jälkeen peli laskee seuraamukset, jotka katsellaan edestakaisin kelailtavana ”elokuvana” minuutti minuutilta.
Parhaimmillaan sota etenee juohevasti ja kiinnostavasti. Pahimmillaan pelaaja sotkeutuu käyttöliittymään, yksiköiden komentaminen ryhminä kompastelee, ja isoista taisteluista tulee puuroa, jossa on inhottavaa kahlata.
Omakohtaisesti väittäisin, että mittakaavalla on väliä. Red Thunder on pelattavimmillaan pienemmän mittakaavan panssaritaisteluissa, mutta muuttuu työlääksi, kun komennettavana on kymmeniä ja taas kymmeniä yksiköitä panssareita, telavaunuja, panssarintorjuntatykkejä ja muita jalkaväkiyksiköitä.
Fiilikset sotimisesta vaihtelevatkin kovasti, mutta parhaimmillaan pelaaminen on lähes sotapornoa. Peli on täynnä hienoja yksityiskohtia ja erittäin hyvää taistelukentän mallinnusta. Tuolla MG42-joukkue viskoo etenevän venäläiskomppanian päälle lyijysadetta. Pusikosta ilmestyi panssareita rynnäkkötykin viereen, ehtiikö se kääntyä ampumaan? Kestääkö osastojen moraali tulen alla? Taistelutilanteessa on niin paljon muuttuvia tekijöitä, että jokaisessa kahinassa on potentiaalia hienoihin ja yllättäviin tilanteisiin.
Tekoälyvastustaja on suuren osan ajasta järkevä, mutta välillä senkin ajattelu hyytyy kuin Volga tammikuussa. Valmiissa taisteluissa se nojaa paljolti skriptauksen antamiin ohjeisiin, joiden puuttuessa tekoäly saattaa kahvitella paikallaan tuomipäivään saakka – tai kunnes ihmispelaaja marssii näkökenttään. Tämä on melkoinen puute satunnaisgeneroiduissa yhteenotoissa.
Red Thunder kärsii vanhakantaisesta toteutuksesta. Peli reagoi kömpelösti ja käyttöliittymä on kaukana nykyaikaisesta. Tämä kampittaa sen muutoin laadukasta sisältöä ja ensiluokkaista taistelukenttämallinnusta. Strategia vaatiikin huolellista paneutumista, ennen kuin sen sisältö aukeaa ja pelistä voi varsinaisesti nauttia. Riittääkö moderneimpiin strategioihin tottuneilla veteraaneillakaan siihen kärsivällisyyttä, se on oma kysymyksensä.