Tervetuloa PelaajaClassicsin pariin, lukemaan peleistä jotka kaikkien olisi hyvä tuntea!
Rakastettu Mega Man -pelisarja on ollut aiemminkin esillä tässä kirjoitusten sarjassamme, lukaiskaa ihmeessä mitä Ville sanoi Mega Man 2:sta. Nyt kuitenkin hypätään suoraan seuraavaan sukupolveen, aina vuoteen 20XX asti…
Mega Man X
Kehittäjä: Capcom
Julkaisija: Capcom
Julkaisu: Japani 17.12.1993, USA tammikuu 1994, Eurooppa 25.8.1994
Pelikoneet: Super Nintendo
(Julkaistu USA:ssa myös pc:lle ja Mega Man X Collectionin mukana PS2:lle ja GameCubelle)
Viiden NESille julkaistun Mega Manin jälkeen katseet olivat siirtyneet jo tukevasti Super NESin suuntaan. Nintendon superlaitteelle oli myös tulossa oma Mega Man -pelinsä ja pelaajat olivat oikeutetusti innoissaan. Pelin nimi vain aiheutti hämmennystä.
”Mega Man X? Missasinko sarjan neljä seuraavaa osaa vai miksi pelin nimessä on numero kymmenen?”
Hätä ei tietenkään ollut tämän näköinen. Mega Man 6 ilmestyi vielä NESille miltei samoihin aikoihin (valitettavasti ei Euroopassa), ja Mega Manin ”perussarjaa” jatkettiin Super Nintendollakin seitsemännen ja PlayStationilla kahdeksannen osan myötä. Mega Man X oli aivan oma pelisarjansa.
Uudistuksia luvassa
Kuusi peliä yhdelle laitteelle alkoi olla jo hieman liikaa laatusarjallekin. Alkuperäisessä sarjassa keksittiin useita erikoisuuksia ryydittämään toimintaa, kuten Rush-koira ja Beat-lintu, mutta X:ssä touhua piti uudistaa kunnolla.
Super Nintendolla toiminnan laatua ja määrää päästiin nostamaan kunnolla, ja kentissä onkin paljon liikkuvia osia ja isoja vihollisia. Pääkonsepti toki pysyi samana – toiminnantäyteistä tasoloikkaa, jota rytmitetään makoisilla pomomatseilla. Tuttuun tyyliin kultakin robottipahikselta sai voiton myötä tämän erikoisaseen omaan käyttöön. Mukavimpia uudistuksia oli kuitenkin uusien kykyjen löytäminen Mega Manille. Alkuperäisen sinisen miehen luoja Dr. Light oli myös luonut Mega Man X:n, mutta Mega Man X:ssä edesmenneen tohtorin tapaa vain hologrammimuodossa pelaajan löytäessä piilotettuja päivityskapseleita. Kapselien päivitykset parantavat X:n eri kehonosia, mahdollistaen uudet hyökkäykset, liikkeet ja mahdollisuudet etsiä uusia salaisuuksia kentistä. Osa elinvoimaa lisäävistä säiliöistä ja tankeista ovat pirullisesti piilotettuja. Mahtavin salaisuus on kuitenkin mahdollisuus hankkia Mega Manin aseeksi Street Fighter -tyylinen Hadoken-tulipallo!
Eniten Mega Man X -sarjan pelejä leimaa X:n kyky hyppiä seiniä pitkin. Jokaista kenttää ja huonetta katsoo aivan uudella tasoloikkasilmällä, pyrkien kiipeämään jokaiseen nurkkaan ja kurkkaamaan jokaiseen kuiluun. Jalkapäivityksen myötä X voi tehdä myös vauhdikkaan liu’un eteenpäin, ja parhaimmillaan pelaaminen on samanaikaista liukumista, seinähyppelyä ja ammuntaa.
Pelien juoni otti myös uutta tulta alleen. Pahisten kanssa löpistään useaan otteeseen, ja Mega Man X:ssä ensiesiintymisensä tekee myös kestosuosikki Zero. Zerolla päästään myös pelaamaan X-sarjan myöhemmissä osissa, minkä lisäksi hahmo on saanut Game Boy Advancella neljä omaakin peliään. X-sarjan pääpahiksena häärii mystinen Sigma, alkuperäisen sarjan Dr. Wilyn sijaan.
Juuri sopivasti
Myöhemmissä X-sarjan peleissä keräiltävää kamaa tuli koko ajan lisää. Henkilökohtaisesti ensimmäinen osa on edelleen sarjan paras. Super Nintendolla päästiin kolmanteen osaan asti, ja tämä kolmas osa julkaistiin myös Saturnilla ja PS1:llä. Osat X4–X6 PS1:llä sisältävät ehkä turhankin paljon rönsyilyä niin kerättävän tavaran, pelimekaniikkojen kuin juonenkin suhteen. Asiaa eivät myöskään auta juustoinen ääninäyttely ja kamalahkot anime-välianimaatiot. Tai kenties itse videot olivat kunnossa, mutta ääninäyttely tahrasi nekin.
Suurin uhri sarjan edetessä oli kuitenkin musiikki. NESillä suurin osa kuuden pelin biiseistä oli silkkaa timanttia. Esimerkiksi Mega Man 2:ssa ei ole yhtäkään huonoa kappaletta. Mielestäni myös Mega Man X sijoittuu tähän kategoriaan, joskin musiikkityyli oli ottanut hieman hevimäisiä vaikutteita. Valitettavasti vaikutteet vain lisääntyivät ja sarjan myöhemmissä osissa musiikki oli jo b-luokkaa. Kuunnelkaapa tästä miltä videopelimusiikin pitää kuulostaa, alla Mega Man X:n kaikkien peruskenttien musat:
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
Mutta turhaan tässä valitan, X-sarjan pelit ovat kaikki timanttia pelattavuudeltaan, ja on hienoa että PS1:lle tuli vielä vuonna 2002 aitoa 2D-toimintaa. PlayStation 2:n X7:stä ja X8:sta ei sitten olekaan mitään hyvää sanottavaa… kolmedee ei nyt vain toimi Mega Maneissa.
Live long and prosper
Mega Man elää tänäkin päivänä paksusti. Perussarjan kymmenes osa saapui tässä taannoin konsolien latauspalveluihin, ja kaikki neljä Zeroa sisältävä Mega Man Zero Collection ilmestyi viime kuussa DS:lle. Mega Man X:ää ei latauspalveluissa vielä ole näkynyt, eikä pelin rankasti muokattua uusioversiota PSP:lle, Mega Man Maverick Hunter X:ää oikeastaan voi suositella ainakaan alkuperäisen ystäville sen pelillisen kankeuden ja audiovisuaalisen sieluttomuuden takia.
Edellisestä ihka oikeasta kaksiulotteisesta Mega Man X:stä taas alkaa kohta olla vuosikymmen aikaa. Capcomn saisi minun puolestani lypsää vähän rahaa tästäkin sarjasta. Ensimmäinen osa on edelleen legendaarisin, mutta en usko X:n käyttäneen vielä kaikkia paukkujaan.
