Parisen vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen Forbidden Siren -peli toteutti Silent Hill -sarjan isän, Keiichiro Toyaman, visiota uudentyyppisestä selviytymiskauhupelistä. Siren pyrki eroon monista lajityypin ärsyttävyyksistä ja peruskliseistä, mutta samalla syntyi aivan uuden tyylisiä ongelmia. Sirenin loistava tarina ja sen poikkeuksellisen mielenkiintoinen kerrontatyyli olivat lajityypille jotain ennennäkemätöntä. Valitettavasti tarinasta nauttiminen oli tehty harmittavan vaikeaksi, sillä peli oli äärimmäisen vaikea sekä jo perusluonteeltaan armoton ja pelaajavihamielinen. Peli kuitenkin myi varsin hyvin, ja jatko-osan myötä Toyama-sanilla on näytön paikka. Onko mitään opittu?
Pääosin Forbidden Siren 2 jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä. Ensimmäinen Siren hylkäsi kauhuseikkailuille ominaisen päähenkilökeskeisen tarinankerronnan ja jaotteli tarinan eri henkilöiden silmin kuvatuiksi lyhyiksi pätkiksi. Vielä tuolloin systeemi kärsi hienoisesta uutuudenkankeudesta, mutta toisessa osassa tarinankerrontaa on petrattu tarina avautuu loogisemmin ja sujuvammin.
Pelin tapahtumapaikkana on Japanin rannikon tuntumassa sijaitseva Yamijima-niminen saari, jolla helvetti ryöstäytyy valloilleen mystisen sireenin ulvoessa. Varsinaista päähenkilöä ei ole tälläkään kertaa, vaan saaren mysteeriä pääsee tutkiskelemaan peräti kahdentoista eri henkilön kautta. Hahmovalikoima on nyt myös astetta mielenkiintoisempi, sillä ensimmäisestä Sirenistä tuttujen avuttomien reppanoiden lisäksi katraasta löytyy muutama kiintoisampikin persoona. Erityisesti hermoheikko sotilas ja maailman koiransa silmin näkevä sokea mies erottuvat joukosta edukseen.
Shubi ja Yami
Tarina on jaettu eri hahmojen silmin kuvattuihin lyhyisiin osuuksiin, joita rytmittävät tarinaa avaavat videopätkät. Kuten ensimmäisessäkin osassa, tarinaa rakennetaan jälleen b-luokan japsikauhuleffojen hengessä. Ensimmäisen Sirenin tapaan osiot ovat alun opetusosioiden jälkeen varsin vaikeita, mutta yhtä naurettaviin mittasuhteisiin Toriyaman käsitys haastavuudesta ei enää veny. Pelissä on nimittäin nyt kolme vaikeustasoa, joista keskimmäinen vastaa suurin piirtein ensimmäisen osan tarjoamaa hermorääkkiä. Helpotettu vaikeustaso vähentää kentillä talsivien vihollisten määrää olennaisesti ja antaa enemmän varaa virheisiin esimerkiksi hahmojen lisääntyneen kestävyyden myötä.
Vaikka pelaaminen onkin edelleen pääsääntöisesti vihollisten seuraamista ja niiden kulkureittien opettelua, on hommaa hieman höllennetty. Sirenissä pelaaja heitettiin kuolon sattuessa kylmästi kentän alkuun, mutta nyt pitemmissä rupeamissa menoa helpotetaan iki-ihanilla tarkistuspisteillä. Pelaaminen ei myöskään enää ole pelkkää puskissa kykkimistä, vaan usealla pelihahmolla on käytössään jonkinlaisia aseita. Pelaajan paras ystävä on silti edelleen sightjacking-ominaisuus, jolla hahmot voivat nähdä maailman muiden ihmisten tai jopa vihollisten silmin.
Jotta homma ei menisi liian helpoksi, saarella on tarjolla myös ikävämpiä yllätyksiä. Pahisten peruskaurana toimivien shibito-zombien lisäksi Yamijimalla majailee myös astetta ilkeämpiä yamibito-veijareita. Siinä missä shibitoja vastaan taskulampun sammuttaminen on yleensä hyvä lähestymistapa, samainen valo on suorastaan myrkkyä yamibitoille. Heikoimmat näistä valoallergikoista palavat poroksi pelkässä taskulampun valossa. Tämä luo ongelmanratkaisuun aivan uuden ulottuvuuden pimeyden ja valon välisen tasapainoilun kautta.
Oman mausteensa soppaan tuovat kulkuvälineet, joita voi käyttää eri tavoin. Parempaan paikkaan siirretty auto toimii esimerkiksi rappusina esteen yli, ja pelaajan näkökulmasta täyttä vauhtia kulkevan auton etupuskuri on zombeille paljon parempi törmäyspinta kuin auton ratissa olevan opiskelijapojan kaula. Huristelun kanssa saa kuitenkin toisinaan olla varuillaan, sillä autosta lähtevä ääni voi houkutella paikalle epätoivottuja vieraita.
Tekoäly hoi
Ensimmäisen Sirenin tiukasta, jopa pulmamaisesta tehtävärakenteesta on otettu askel vapaampaan ja monipuolisempaan suuntaan. Ensimmäisessä Sirenissä isona murheenkryyninä olivat myös lähes joka tehtävässä mukana roikkuneet seuralaiset. Umpiluupäisiltä apuvoimilta ei saada rauhaa tälläkään kertaa. Pelaajan mukana maleksivien pelaajien tekoäly ei ole kakkosessa juuri parantunut, mutta järkeistettyjen tehtävien ansiosta niiden hengissä pitäminen on helpompaa ja tekoälyttömyyksistä johtuvien mokien vaikutus vähäisempi.
Yleisilmeeltään Siren 2 on pimeä, hyvin pimeä. Valonlähteenä toimii enimmäkseen vain taskulamppu välillä käytössä ei ole edes sitä. Pimeys on luonteeltaan syvää ja erittäin ahdistavaa, ja pelotusefektiä tehostaa vielä vihollisen lähestymisestä kertova DualShockin värinä. Pimeässä viihtyvät yamibitot maustavat synkkiä kenttiä entisestään, sillä ensimmäisessä Sirenissähän pimeästä haettiin ensisijaisesti turvaa. Pienoisena ärsyttävyytenä pimeystehosteen liikakäyttö aiheuttaa turhaa, pelaajien kiusaamiselta tuntuvaa pimeässä haahuilua pikkuriikkisten esineiden perässä.
Tekniseltä toteutukseltaan Forbidden Siren 2 on outolintu. Graafisesti perusasiat ovat kunnossa, ja esimerkiksi rakeisilla välianimaatioilla ja surkuhupaisilla näyttelijäsuorituksilla on selkeästi pyritty hakemaan aiemmin mainittua kauhuleffameininkiä. Jo ensimmäisessä Sirenissä tökkineet kontrollit on siirretty kakkososaan lähes sellaisinaan. Isot henkilöhahmot jäävät valitettavan usein ruudusta pahimmillaan kolme neljäsosaa peittäviksi näköesteiksi.
Pienistä ongelmista huolimatta on Forbidden Siren 2 pääosin priimakamaa. Tarina on loistava, ja kohonneen pelaajaystävällisyyden ansiosta siitä voi tällä kertaa jopa nauttia. Uudet vaikeustasot, tarkistuspisteet ja erityisesti räiskintäpainotteisemmat kentät ovat tervetullut lisä. Perusidea on kuitenkin pysynyt samana mitään ihmeitä kakkososalta ei kannata odottaa, jos ensimmäinen Siren jätti kylmäksi muutenkin kuin pelkästä kauhusta. Ehdottoman suositeltava peli japsikauhun ystäville ja niille, joiden mielestä nykypelit eivät enää ole tarpeeksi pelottavia.