Mikähän siinä oikein on, että väkivaltaiset pelit ovat niin viihdyttäviä? Olin itse lapsena niin herkkä tyyppi, että sain viikon verran painajaisia Ihmemiehen jaksosta, jossa MacGyver löysi jääluolasta kaksi jäätynyttä vuorikiipeilijää, joten en lapsena katsellut kamalasti kauhuleffoja. Mutta väkivaltaiset pelit? Tai ainakin hieman sarjakuvamaisen väkivaltaiset pelit? Ne olivat minun juttuni siitä asti, kun tiesin, mitä pelit ovat.
Eihän tämä toki ole mikään minun uniikki juttuni, vaan tutkijat ovat todennäköisesti kirjoittaneet parikin kirjahyllyllistä kirjoja siitä, miksi esimerkiksi väkivaltaiset elokuvat viehättävät ihmisiä. En viitsi psykologian sivuopintojeni kanssa lähteä sen enempää keulimaan, joten todetaan vain, että jostain syystä väkivalta kiinnostaa ja viihdyttää ihmisiä.
Tämä oli tarpeellista pohjatietoa selittämään osittain, miksi TechnoCop (tai joskus Techno Cop, markkinoista riippuen) oli aikanaan yksi minun ja kaveriporukkani suosikkipelejä. Muita selityksiä tälle on vaikea keksiä, koska voi herra jumala, että tämä olikin karmea peli.
Kun Commodore julkaisi 16-bittisen Amiga 500 -kotitietokoneensa vuonna 1987, se räjäytti jokaisen pelaajan tajunnan siltä istumalta. Me Commodore 64:n ja muiden kasibittisten koneiden kanssa kasvaneet emme pystyneet oikein edes prosessoimaan, miten huikealta Amigan pelit pystyivät niihin verrattuna näyttämään. Hahmot olivat paljon suurempia, grafiikka paljon värikkäämpää, animaatiot 3,5” diskettien suuremman tallennuskapasiteetin myötä pehmeämpiä ja niin edelleen. Monet Amigan pelit yrittivätkin ratsastaa rikkauksiin puhtaasti graafisen tykityksen avulla, hyvänä esimerkkinä vaikka karmea Sword of Sodan, tai vielä karmeampi Arnold Schwarzenegger -lisenssipeli Red Heat. Molemmat myivät hyvin, koska lehtien mainoksissa miltei puolen ruudun kokoiset pelihahmot näyttivät niin uskomattoman hyviltä.
Nyt käsittelyssä oleva TechnoCop on samaa koulukuntaa. Se näytti lehdissä hyvältä, koska pelihahmot ovat suuria ja värikkäitä. Tämä ei suinkaan ollut mikään vahinko, vaan pelin kehittäneen Gray Matter Incin tavaramerkki. Firman julkaisulista on täynnä pelattavuudeltaan hyvin kankeita pelejä, joiden grafiikka oli parhaimmillaan miltei animaatioelokuvien tasoista – ainakin pysäytyskuvissa, ja ainakin meidän 1980-luvun pelaajien mielestä.
TechnoCopissa pelaaja ohjastaa nimen mukaisesti jonkinlaista palkkionmetsästäjää tai muuten vain futuristista poliisia kaukaisessa ja karmeassa tulevaisuudessa, jossa rikollisuus ja väkivalta rehottavat. Pelaaja saa yksi toisensa perään tehtäviä, joissa täytyy käydä hoitelemassa joku karmea rikollinen joko putkaan tai hauta-arkkuun. Rikoslistalta löytyy muun muassa jonkun isomummun kidnappaus, sekä käsilaukun varkaus, mikä lienee pelin versio viiltävästä yhteiskuntakritiikistä.
Oli miten oli, peli koostuu kahdesta osiosta. Pelaaja saa tehtävänsä istuessaan auton ratissa, minkä jälkeen täytyy ajaa sitä maailman ainoaa tietä pitkin rikospaikalle. Tiimi on selvästi hakenut vaikutteita OutRunin ja RoadBlastersin kaltaisista pelihallihiteistä, mutta mukaan on lipsahtanut pari ongelmaakin. Näistä ensimmäinen on, että pelaaminen on aivan karmeaa. Auton kontrollit ovat hirveät ja vaikeustaso on niin matala, että jos viitsii vähän välillä koskea peliohjaimeen, ei pysty ajamaan ulos tieltä. Näin siis siihen asti, että mukaan heitetään vihollisia. Kaikki muut tiellä kulkevat motoristit pyrkivät estämään pelaajan etenemistä hidastelemalla tämän edessä tai kiilaamalla tätä ulos tieltä. Ihan ymmärrettävää, jos futuristiset kytät kerran aikovat teloittaa jonkun kadulle käsilaukun pöllimisestä.
Teoriassa pelaajan pitäisi pystyä ammuskelemaan näitä hidastelevia motoristeja auton katolle pultatulla tykillä, mutta sen osumatunnistus on niin uskomattoman kehnoa tasoa, että osumat vihollisautoihin ovat enemmän vahinkoja kuin hyvää tähtäystä. Ja niinpä pelaaja sitten etenee käytännössä suunnilleen ojasta toiseen kimpoillen, kunnes joko aika loppuu – ja peli päättyy – tai pääsee perille, jolloin on aika nousta autosta ja kohdata se pelin ainoa myyntiargumentti.
Huristelun jälkeen TechnoCop muuttuu sivusta kuvatuksi räiskintäpeliksi, jossa pelaajan täytyy navigoida tiensä läpi sokkeloisten rakennusten ja pysäyttää tehtävän tavoitteena oleva rikollinen ennen kuin äärimmäisen tiukka aikaraja umpeutuu. Aseena mukana on vain monitoimipyssy, joka pystyy ampumaan joko lamauttavia verkkoja, tai vielä tehokkaammin lamauttavia 9mm luoteja. Käytännössä vain jälkimmäinen vaihtoehto on käyttökelpoinen, sillä verkkopyssyn osumatunnistus on niin surkeasti tehty, että verkko vain lentää vihollisten läpi suurimman osan ajasta.
Ei silti, että pelaaminen olisi hirveästi helpompaa pyssylläkään. Kuten kuvista näkyy, pelihahmot ovat sangen suurikokoisia, mikä tietenkin tarkoittaa, että pelimaailmasta näkyy kerrallaan vain todella pieni kaistale. Teknokyttä myös kävelee aivan ruudun laidalla, mikä pahentaa ongelmaa, koska kun viholliset ilmestyvät ruudulle, ne ovat käytännössä jo pelaajan iholla hutkimassa tätä aseillaan. Emme aikanaan keksineet mitään keinoa välttää vahingon ottamista, enkä keksinyt sitä vieläkään, joten TechnoCopia täytyy pelata joko loppumattomat elämät antavan huijauskoodin kanssa, tai hyvin lyhyissä sessioissa.
Pelin ainoa pelastava tekijä onkin se, että se on hyvin verinen. Kun teknosikamme ampuu rikollisen, tämä räjähtää veriseksi irtoraajojen ja sisäelinten nipuksi kunnon karjahduksen saattelemana. Ja siinä se. Tämä oli se pelin hyvä juttu ja se ominaisuus, jonka takia pelasimme sitä jatkuvasti. Aikuisen kehittyneemmällä pelimaulla huomasin nyt, että tämäkin alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti, koska vihollisilla on vain yksi kuolinanimaatio, jota nähdään sitten uudelleen ja uudelleen.
Oli pelissä silti yksi huvittava piirre edelleenkin. Jälleen ajan hengen mukaisesti TechnoCop ei ole mitenkään kranttu sen suhteen, ketä se antaa pelaajan murhata. Nykyään vaikka lasten tappaminen peleissä olisi sellainen juttu, jolle monikaan pelijulkaisija ei antaisi vihreää valoa. 80-luvulla? Ketä kiinnostaa, antaa palaa! Ja niinpä jo aivan ensimmäisen tehtävän alussa vastaan tulee talonsa pihalla leikkivä poika, joka on sijoitettu huolellisesti juuri sellaiseen paikkaan, että todennäköisesti kaikki TechnoCop-pelaajat ampuivat tämän joko vahingossa tai tahallaan. Eeppistä.
Mutta sitten tulee mielenkiintoinen käänne. Se ei tosiaan ole mitenkään yllättävää, että jossain 80-luvun Amiga-pelissä ammuskellaan lapsia, koska kuka tahansa pystyi julkaisemaan pelejä Amigalle ilman mitään valvontaa. Mutta TechnoCopista julkaistiin myös MegaDrive-versio, mikä vaati tietenkin Segan hyväksynnän. Pelin julkaisija halusi heittää TechnoCopin ilmaan eräänlaisena koepallona siitä, mitä kaikkea Sega vaatisi heitä poistamaan pelistä ja mitä kaikkea ei kannattaisi edes yrittää tunkea seulaan tulevaisuudessa. Mahtoi julkaisijalla mennä huuli pyöreäksi, kun Sega antoi pelille sellaisenaan vihreän valon. Joten todellakin, myös pelin virallisessa, Segan tarkistamassa ja hyväksymässä versiossa, ammuskellaan pikkulapsia ja veri lentää. 80-luku oli villiä aikaa.
TechnoCop on tosiaan peli, jota ei kannata kauheasti muistella. Nytkin se viihdyttää pienen hetken runsaan verensä ansiosta, mutta typerryttävän huono pelisuunnittelu, kankea pelattavuus ja nopeasti itseään toistava sisältö eivät ole hyvän tai edes kelvollisen pelin tunnusmerkkejä. Nykyperspektiivistä onkin vaikea ymmärtää, miten jaksoimme aikanaan tahkota tätä pasketta niin pitkään! Eikä kyse ollut siitä, etteikö meillä olisi ollut mitään muuta pelattavaa. Amiga oli piratismin luvattu maa ja kaikilla Amiga-omistajilla oli kilokaupalla piratisoituja pelejä. Mutta jostain syystä se TechnoCop vain viihdytti.
Ehkä tämä oli kaikki varhainen merkki tulevasta. Niin herkkä lapsi kuin olikin, pitkä siedätyshoito teki tehtävänsä ja nykyään rakastan kauhuelokuvia. Olen vankkumaton Chucky-fani ja olen valmis käymään pitkiä keskusteluja siitä, miksi Halloweenin Michael Myers on paras tappaja kauhuleffojen historiassa (ja miten sarjan myöhemmät osat ruhjoivat miehen tunnistmattomaan kuntoon) tai puolustamaan The Texas Chain Saw Massacren paikkaa modernin elokuvamaailman parhaimmiston joukossa.
Kenties myös TechnoCop kiinnosti minua suuresti aikanaan? Mene ja tiedä! Karmea peli, katsokaa mielummin joku noista mainituista kauhuleffoista.
Lue myös: Retrostelussa historian oudoin Terminator-peli
Lue myös: Terminator: Rampage sai minut kirjaimellisesti melkein oksentamaan
Lue myös: Rockstarin koulukiusaamispeli kuuluu pelaamisen häpeälistalle
Miikka Lehtonen