Viime vuonna ei laadukkaasta pelaamisesta ollut puutetta. Tämä on käynyt ilmi myös Pelaajalehti.comin viimeiset kaksi viikkoa kestäneessä blogisarjassa, jonka tarkoituksena oli antaa virallisten vuoden peli -valintojemme ohella henkilökohtaisempaa näkökulmaa toimituksen ja avustajien vuoden omista kohokohdista. Myös Pelaajaboardin väki väänsi kättä löytääkseen omat kollektiiviset suosikkinsa.
Toki useimmilta listoilta löytyy tasaisen varmoja mammuttipelejä, mutta jokainen lista on silti ollut oman näköisensä. Se kertoo, että runsaassa tarjonnassa oli myös sopivissa määrin erikokoisia, -näköisiä ja -makuisia peliä, minkä ansiosta kaikenlaisille pelaajille on varmasti löytynyt jotakin.
Tämä on pelialalle erinomainen uutinen, jonka painoarvoa latistavat lähinnä satunnaiset ”älä pidä siitä mitä itse vihaan” -kirjoittelijat. Nykyaikaisten elokuvamaisten refleksihippojen ystäviltä ei vähene pelattava, vaikka rinnalle saataisiin retropelien arvoille kumartavia pelejä tai tarinankerrontaan ja tunnelmaan keskittyviä luomuksia. Jotta peliala voisi kasvaa vakavasti otettavaksi viihteeksi, on kehittäjien yritettävä muutakin kuin kopioida jatkuvasti toinen toisiaan.
Juuri vuosi 2013 olikin otollista aikaa kokeilunhaluisille kehittäjille. Vaikka aktiivipelaajien katseet olivat nauliintuneet jo alkuvuodesta asti uuteen sukupolveen, ennätyspitkän konsolisukupolven ansiosta vanha laitekanta on suurempi kuin koskaan. Se onkin selkeästi herättänyt kehittäjien halut luoda muitakin kuin turskalta tuoksahtavia tai sen ominaishajuja varman päälle jäljitteleviä pelejä.
Pitkän sukupolven ansiosta arvostettu ja megaluokan pelejä tehtaileva Naughty Dog pystyi tekemään massavirtapeleistä poikkeavan The Last of Usin. Myös suurelle länsiyleisölle vaikeasti markkinoitava värikäs roolipeliseikkailu Ni no Kuni on löytänyt oman fanijoukkonsa. Väriä viime vuoteen toi myös Wii U:n herääminen koomasta – ei valitettavasti myynnillisesti, mutta ainakin laadullisesti. Super Mario 3D Worldin, Pikmin 3:n ja vaikkapa The Wonderful 101:n kaltaiset pelit ovat tuoneet mukanaan pirteyttä ja kekseliäisyyttä, joiden soisi tarttuvan tänä vuonna myös muihin peleihin.
Myös uusi sukupolvi on otollista aikaa uusille ideoille ja laajemman pelitarjonnan mahdollistamiselle. Uuden sukupolven parhaiten vastaanotettu peli, kotimaista käsialaa oleva Resogun, on lajityyppinsä puolesta pienen yleisön peli, joka on nimetty ehdolle vuoden parhaaksi toimintapeliksi pelialan Oscareina tunnetussa DICE Awards -gaalassa.
Odottamattomat ja pelitarjontaa laajentavat menestystarinat antavat toivoa, että alkaneella vuodella ja konsolisukupolvella on mahdollisuus olla käänteentekevä – mutta vain, jos pelaajat itse avartavat näkemyksiään.
– Ville Arvekari
Pelaajalehti.comin päätoimittaja
1. Ni no Kuni: Wrath of the White Witch
Kehittäjä: Level-5 ja Studio Ghibli
Julkaisija: Namco Bandai
Alustat: PS3
Japanilaisia roolipelejä nähtiin päättyvällä konsolisukupolvella rikollisen vähän pelinkehityksen painopisteen siirryttyä idästä länteen. Final Fantasyt ovat pysyneet pinnalla XIII-sarjan ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta, ja sarja on noussut jälleen jaloilleen pohjamudissa ryvenneen XIV-verkkopelin roimasti parannetun A Realm Reborn -version myötä.
Monet kehittäjät yrittävätkin muuttuvien aikojen kourissa uudistaa ja muovata klassista lajityyppiä suurelle yleisölle, vaikka japanilaisroolipelien perinteiden vaalijoita näkisi teräväpiirrossa enemmänkin. Yksi näistä on roolipelikonkari Level-5:n ja legendaarisen animestudio Ghiblin lumoava yhteistyöprojekti Ni no Kuni: Wrath of the White Witch, joka imaisi mukaansa heti ensimetreiltä asti.
Oliver-pojan ja Mr Drippy -keijun seikkailut edustavat Level-5:n PlayStation 2:lla ihastuttaneen Dragon Quest: Journey of the Cursed Kingin tavoin samalla uutta ja vanhaa. Se käyttää aikansa tekniikkaa kerrassaan upean piirrosmaisen ulkoasun luomiseen, mikä herättää perinteiset pelimekaniikat eloon uudella tavalla.
Ennen kaikkea pelissä ihastuttaa sen värikäs ja pirteä ilmapiiri. Oliver ei ole mikään ranteita viiltelevä ja itsetuntonsa kanssa taisteleva emoteini, vaan optimistinen ja avulias nuorukainen, joka synkimmilläkin hetkillä saa kannustusta ystäviltään ja mahtavalla aksentilla höpisevältä Drippyltä. Hyväntuulisuutta korostaa myös upea äänimaailma, joka tuo peliin viimeisen maagisen viimeistelyn.
Ainoa itseäni hiertänyt piirre oli hirviöiden kerääminen ja käyttäminen astetta reaaliaikaisemmissa taisteluissa värikkäiden päähahmojen sijaan. Se toi kuitenkin varsinaiseen pelaamiseen enemmän syvyyttä ja valinnanvaraa, mikä on positiivista, sillä perinteinen tasoluokan kasvattaminen on toki edelleen suuressa roolissa.
Ni no Kuni ilmestyi juuri oikeaan saumaan. Se tarjosi juuri sitä, mitä vanhana japanilaisroolipelien ystävänä on tullut kaivattua, mikä tekeekin siitä kaikin puolin vuoden 2013 kohokohdan.
2. Metal Gear Rising: Revengeance
Kehittäjä: PlatinumGames ja Kojima Productions
Julkaisija: Konami
Alustat: PS3, Xbox 360, pc
Suuri osa Metal Gear -kansasta itki, kun PlatinumGames muovasi astetta vakavammaksi kaavaillusta Metal Gear Solid: Risingista turboahdetun ja ylilyötyä toimintaa pursuavan Metal Gear Rising: Revengeancen. Itse otin uutisen avosylin vastaan, sillä suuri osa PlatinumGamesin peleistä ovat olleet viime vuosien laadukkaimpia toimintapelejä Jopa vuonna 2013 osakalaisstudio pukkasi Metal Gear Risingin lisäksi markkinoille kohtalaisen verkkorymistelyn Anarchy Reignsin ja mainion The Wonderful 101:n.
Metal Gearin tarinakaanon oli jo menettänyt parhaimman otteensa Metal Gear Solid 4:n myötä, joten kyborgi-Raidenin ensimmäisen oman pelin kepeämpi hulluttelu ei juuri haitannut. Pääosassa on kuitenkin timantinkova toiminta, jonka ei tarvitse hävetä sulavuudessa ja toimivuudessa lajityypin huippunimikkeiden rinnalla.
Pelin erikoiskikka eli ajan hidastava ja vihollisten vapaaseen viipalointiin keskittyvä Blade-tila on yksi hauskimmista tavoista päättää vastustajiensa päivät. Vihollisten viipalointi vapaasti valittavassa kulmassa ei käy vanhaksi, sillä peli ei myöskään aliarvioi pelaajiaan, vaan antaa harjoituksen tehdä mestarin.
Tämä tekee Metal Gear Risingista elokuvamaisen pelin sijaan hyvin videopelimäisen pelin, jossa uudelleenpeluuarvoon on panostettu. Sen pariin on hauskaa palata yhä uudestaan suoritustaan parantamaan sekä tiiviin tarinakampanjan että lukuisten virtuaalitehtävien muodossa.
3. The Legend of Zelda: A Link Between Worlds
Kehittäjä: Nintendo EAD
Julkaisija: Nintendo
Alustat: 3DS
Enpä etukäteen uskonut, että paluu A Link to the Pastin maisemiin voisi olla näin viehättävää. Päinvastoin – uusista luolastoista huolimatta odotin pelin maistuvan lähinnä turhalta kertaukselta. A Link Between Worldsissä vietetyt hetket ovat kuitenkin hauskimpia Zelda-sarjan parissa sitten vuoden 2006.
Sen avulla Nintendo todistaa, että Super Mario ei ole ainoa klassikkosarja, jonka kaksi- ja kolmiulotteiset osat voivat elää tänäkin päivänä rinnatusten. A Link Between Worldsin yhdistelee uutta ja vanhaa sopivissa määrissä. Maailma näyttää ja tuntuu tutulta, mutta sen salaisuudet aukeavat uusin keinoin.
Perinteistä luolastokaavan rikkominen mielivaltaisessa järjestyksessä koluttavaksi on yllättävän toimiva veto, sillä pelimaailma on tänäkin päivänä sopivan tiivis tämänkaltaista ratkaisua varten. Vaikka peli on kokeneille Zelda-veteraaneille yhä turhan helppo ensimmäisellä läpipeluukerralla, luolastojen pulmissa ja klassisen yläkuvakulman hyödyntämisessä on sen verran kekseliäitä ja hauskoja ideoita, että muut pelistudiot saavat jälleen kerran seurata kateellisena vierestä
A Link Between Worlds kumartaakin klassisten seikkailujen suuntaan, minkä takia se – kuten muutkin tuoreemmat Zelda-seikkailut – on tarinallisesti turhan köykäinen ottaen huomioon, miten rikas historia sarjalla ja sen universumilla on. Pelattavuus ja pulmat ovat toki Zelda-pelien rikkaus, mutta olisi hienoa, mikäli niiden kunnianhimoisuus tarttuisi jälleen myös Linkin, Zeldan ja Hyrulen kultaisen triovoiman ympärille keskittyvään kertomukseen.
4. Rayman Legends
Kehittäjä: Ubisoft Montpellier
Julkaisija: Ubisoft
Alustat: PS3, Xbox 360, Wii U, PS Vita, pc
Vuosi 2013 oli erinomaista aikaa tasoloikkafaneille. Listalle voisi helposti nostaa Super Mario 3D Worldin kaltaisen suurpelin tai DuckTales Remasteredin kaltaisen latauspelin, mutta niiden erinomaisuudesta huolimatta valinta menee todelliselle yllättäjälle, Rayman Legendsille.
Vaikka Ubisoftin raajattoman sankarin parin vuoden takainen Rayman Origins -loikinta oli varsin onnistunut, jatko-osa Legends korjaa edeltäjänsä viat ja monipuolistaa pelikokemusta – erityisesti Wii U -versiossa, jossa ohjaimen kosketusnäyttö tuo oikeasti lisäarvoa ja vaihtelua rasittavan kikkailun sijaan.
Siinä missä Originsin kenttäsuunnittelu oli hieman itseään toistavaa ja rytmitykseltään epätasaista, Legends tuo kuvioihin huomattavasti paremman ja vaihtelevamman tasapainon. Tämä käy viimeistään ilmi palatessa takaisin Originsin kenttiin, jotka löytyvät kokonaisuudessaan myös Legendsin uumenista!
Rayman Legends ei ole pelkästään kaunis, kekseliäs ja populaarikulttuuriviittauksineen suorastaan hulvaton. Se haastaa hyppelyn nautinnossa ja ohjauksen sujuvuudessa monin paikoin jopa punanuttuisen putkimiehen ja kravattiin sonnustautuneen gorillan.
5. Phoenix Wright – Ace Attorney: Dual Destinies
Kehittäjä: Capcom
Julkaisija: Capcom
Alustat: 3DS
– Vastalause! Top 5 -listalla on visuaalinen novelli!
– Entä sitten? Vastalause hylätty.
Ässäjuristi Phoenix Wrightin edellisestä oikeussalidraamasta olikin ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta, joten oikeuden syyttävän etusormen paluuta odotettiin pelonsekaisin tuntein. Huolet uudesta tekijätiimistä ja rakastetun kaksiulotteisen ilmeen hylkäämisestä olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi turhia, sillä Dual Destinies on yhä täynnä hulvattomia hahmoja, murhatapauksia ja yllätyskäänteitä, joista sarja tunnetaan.
Kolmiulotteisesta kuorrutuksesta huolimatta Dual Destinies on erittäin persoonalliselta näyttävä peli, jossa ilmeikkäät hahmoanimaatiot ovat ällistyttävän silmäähiveleviä. On vain nostettava hattua, kuinka tarkasti uudet hahmomallit jäljittelevät jo entuudestaan näyttävien kaksiulotteisten sprite-hahmojen eleitä ja ilmeitä.
Uudet kirjoittajat missaavat ehkäpä jokusia sarjan faneja askarruttavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena tapaukset ovat viihdyttävämpiä kuin esimerkiksi sarjan toisessa ja neljännessä osassa. Kunpa seuraavaan peliin vain saataisiin hieman enemmän interaktiivisuutta ympäristön tutkimiseen…
Ace Attorney -sarjassa on aina viehättänyt se, kuinka värikäs dialogi saa lisäpainoarvoa tilanteisiin mukautuvalla musiikilla ja hahmojen ilmeikkäillä eleillä. Myös murhapaikkojen tutkimisessa ja todistajanlausuntojen ristiriitaisuuksien bongaamisessa on jotakin erittäin tyydyttävää, kun todistusaineistoa voi lähestulkoon hieroa syyllisten haavoihin.
Japanilaisista kummallisuuksistaan huolimatta – tai ehkäpä juuri niiden takia – jokaisessa Phoenixin, Apollon ja Athenan käsittelemässä tapauksessa on oma kiinnostuksen nappaava koukkunsa.
Muiden valinnat:
Panu Saarenoja || Johannes Valkola || Daniela Wnuk || Miika Huttunen || Matias Kainulainen || Paavo Niskala ||
Miikka Lehtonen || Janne Kaitila || Jukka Moilanen || Janne Pyykkönen || Eemeli Rekunen || Ville Arvekari