”Kesäleireillä käyneet, voitteko kertoa minulle, mitä ihmettä siellä tehdään? Siis kirvesmurhaajan tappamaksi tulemisen lisäksi”, tiedusteli taannoin nimimerkki @Hypnohustler Twitterissä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vain huvin vuoksi sosiaalisen median syövereihin heitetty sarkastinen popkulttuuriviittaus, vaan pelinkehittäjän humoristinen joukkoistamiskokeilu. Nimimerkin takaa löytyy nimittäin kotimaisen indiepelikehityksen yhden miehen mestaritalli, Roope Tamminen, joka työstää parhaillaan jatko-osaa selainpohjaiselle Lakeview Cabin -pelilleen.
Tammisen verinen näkemys kesäleirien kulusta ei yllätä ketään, joka on pelannut hänen viime syksynä julkaisemaansa peliä. Lakeview Cabinissä rauhallinen mökkiviikonloppu muuttuu piinaavaksi selviytymistaisteluksi, jonka tuoksinassa muun muassa nakuillaan, ryypätään, metsästetään ja oksennetaan.
Lakeview Cabin on hauska ja anarkistinen peli, joka yhdistää erinomaisesti splatter-kauhuelokuvien ja Twin Peaksin pahaenteisen tunnelman. Ei siis ole ihme, että siitä on tullut viraalihitti, jota kymmenettuhannet pelaajat ympäri maailman ovat pelanneet. Metsätöllissä sikailu vaikuttaisi olevan toimiva konsepti, sillä pelin tyylistä ja aihealueesta tulee mieleen eräs toinenkin hitti, nimittäin ruotsalaisen Jonatan ”Cactus” Söderströmin Norrland.
Vuonna 2010 tehty Norrland on eräänlainen mestariteos. Alun perin taidenäyttelyä varten luodussa pelissä kalastetaan, ryypätään, painitaan karhujen kanssa, syödään sieniä ja hallusinoidaan pohjoisen luonnon ytimessä. Peli on huumorinsa ja sekopäisen kuvastonsa ansiosta kohonnut indiepelien kulttiklassikoksi.
Luontoteeman, ronskin huumorin ja teknisesti alkukantaisen visuaalisuuden lisäksi Söderströmin ja Tammisen pelejä yhdistää myös tietty nostalgia, jota heidän teostensa pelaaminen synnyttää. Väitän nimittäin, että Norrland ja Lakeview Cabin muistuttavat meitä ajasta, jolloin räävittömien vitsien ja epäsovinnaisen huumorin täyttämät pelit olivat vielä helposti lähestyttäviä, yksittäisen tekijänsä näköisiä ja siksi yllätyksiä tulvillaan. Ne ovat kuin tuulahdus menneisyydestä, jossa pioneerihenki ja rakkaus tekemiseen menivät edelle suurten studioiden ja julkaisukoneistojen harjoittamasta taloudellisen voiton perässä silmät kiiluen juoksemisesta.
Vastalauseena väitteelleni on toki helppo sanoa, että ovathan esimerkiksi Saints Row -sarjan moraalin taakasta riisutut sekoilut tai GTA-pelien viiltävän tarkka aikalaissatiiri aivan yhtä maukasta epäsovinnaisuuden juhlaa kuin ylistämäni indiehitit. Niin ovatkin, mutta niiden taustalta löytyy käsikirjoittajien ja pelinkehittäjien armeija, kokonainen tuotantokoneisto. Ei ole kovin vaikea revitellä, jos lihasvoimaa siihen on kymmenen futisjoukkueen verran.
Tämän vuoksi Söderströmin ja Tammisen saavutukset tuntuvat ennen kaikkea innostavammilta kuin suurten pelitalojen. Ne antavat kaikille pelaajille ja pelien tekemisestä haaveileville rohkaisevan esimerkin muistuttamalla, että rekrytointiprosessien ja työhaastatteluahdistuksen ulkopuolella peliala tarjoaa mahdollisuuksia myös yksinäisille susille ja tekemisen paloa uhkuville puoliammattilaisille.
Tarjolla olevassa pelivalikoimassa ei voi koskaan olla liian paljon räkäpunkkari-asenteella tehtyjä irtiottoja totutusta. Erilaisia innovaatio- ja vienninedistämispalkintoja jaettaessa pitäisikin nostaa nämä esimerkillään innostavat sooloilijat palkintosijoille.
Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu nyt kaupoista löytyvästä huhtikuun Pelaaja-lehdestä numero 139