Pelaaja-lehden sivuilta tutut Toinen pelaaja -kolumnit julkaistaan tästä eteenpäin myös Pelaajalehti.comissa. Julkaisemme alkuun kolumnistimme Juuso Janhusen vanhempia kirjoituksia joka keskiviikko siihen asti, kunnes sisältö ottaa itsensä kiinni. Sen jälkeen kolumni nähdään sivustolla aina seuraavalla viikolla uusimman lehden julkaisusta.
Kävin elokuvissa. Tanskalainen A Royal Affair kertoo juutteja 1800-luvulla hallinneesta kuningas Kristian VII:stä ja tämän hovilääkärin Johan Struenseen sekä kuninkaan vaimon, kuningatar Carolinen, kimuranteista suhteista. Mielipuolisen kuninkaan, valistusajan ihanteita intohimoisesti ajavan Struenseen ja tämän aatteet jakaneen kuningatar Carolinen kolmiodraama ei ole mitään tavanomaista pukudraamaa. Elokuva tuulettaa genren kliseitä rosoisuudellaan ja yhteiskunnallisten ristiriitojen kuvauksellaan. Suurta hittiä siitä silti tuskin tulee, aihe kun ei ole tarpeeksi myyvä. Näin taitaa ajatella myös elokuvan jakelija, sillä esimerkiksi Suomessa A Royal Affair on nähty vain festivaalinäytöksissä.
A Royal Affair on kuitenkin kunnianhimoinen ja tyylitelty elokuva, josta näkee, että siihen on satsattu taloudellisesti paljon. Ja ennen kaikkea se on elokuva aikuiselle, ryminän ja helposti nieltävien, yksiulotteisten henkilökuvausten sijasta monitulkintaisia hahmoja kaipaavalle yleisölle. Siksi se saikin minut pohtimaan, missä ovat pelimaailman vastaavat teokset?
Pelit ovat elokuviin verrattuna nuori media, mutta pelaajien keski-ikä nousee vähitellen ja samalla myös makutottumuksista tulee kypsempiä. Olisiko siis mahdoton ajatus, että esimerkiksi Ubisoft hyödyntäisi Assassin’s Creed -sarjasta saatua historiaosaamistaan ja tuottaisi ihmissuhteisiin ja juonitteluun painottuvan pelidraaman?
Toisaalta kyllä, toisaalta ei. Ihmissuhteiden ja reaalimaailman vähemmän toiminnallisten vuorovaikutusten mallintaminen peliksi on haastavaa. Nyrkkitappelu tai takaa-ajo taittuu pelaajan osallistumista vaativaksi ja ennen kaikkea mielenkiinnon ylläpitäväksi seikkailuksi vähän helpommin kuin pelkkä keskustelu tai illallisetiketin noudattamisesta syntyvät paineet.
Valtavirtapelien ulkopuolelta löytyy kuitenkin tukku mielenkiintoisia pelejä, joiden pääasiana ei ole massiivisten spektaakkelien luominen tai Hollywood-hittien jäljittely. Esimerkiksi pelaajalta minimaalista osallistumista vaativa indiepeli Dear Esther luottaa katkonaisten tarinanpätkien ja mystisen tunnelman varaan rakennettuun pelimaailmaan. Varsinaista tehtävää pelissä on vähän, tulkittavaa sitäkin enemmän. Dear Esther onkin hieno esimerkki siitä, miten marginaalisempi kerronta voi saavuttaa hyvin yleisöä verkkojakelun aikakaudella. Pelkästään Steamin tämänkesäisessä alennusmyynnissä peliä myytiin lähes 120 000 kappaletta kahdessa päivässä.
Jakelukanavien helppo saavutettavuus palveleekin pelejä jo nyt paremmin kuin elokuvia. Indietuotantojen on pelialalla helpompi saavuttaa uusia yleisöjä kuin esimerkiksi kokeellisen elokuvan saavuttaa teatterikatsojia.
On toki liioiteltua odottaa, että kokeellisemmat indietuotannot saavuttaisivat samoja myyntilukuja kuin vaikkapa EA:n suurtuotannot, mutta ehkä Dear Estherin kaltaisten pelien menestys herättää vähitellen myös pelialan jätit pohtimaan monimuotoisempien sisältöjen etuja. Battlefield-sarjan tuotantoarvoilla toteutettua poliittista draamapeliä tuskin nähdään lähiaikoina, mutta sopiihan siitä haaveilla kuin Struensee paremmista ajoista.
– Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehdessä numero 123, joka julkaistiin joulukuussa 2012.
Kuvitus: Eva Eskelinen