Jussi-gaalassa palkittiin taannoin kotimainen elokuvaväki. Suurimmaksi voittajaksi selvisi syystäkin Pirjo Honkasalon loistava Betoniyö. Gaalaa katsellessa tuli muutenkin vaikutelma, että kotimaisessa elokuvassa on tapahtunut pienoista laadun nousua, sillä palkittujen joukossa oli monta helmeä.
Silti takaraivossa jyskytti se tosiasia, että olemme elokuvamaana vuosikymmeniä pohjoisia kumppaneitamme Ruotsia ja Tanskaa jäljessä. Meillä ei yksinkertaisesti tehdä tarpeeksi erottuvia ja omaperäisiä elokuvia.
Tanskassa homma on tehty jo vuosia toisin. Siellä on ymmärretty, että juuri heidän elokuviensa ehdottomuus ja pohjoinen outous tekevät niistä mielenkiintoisia. Kun Lars Von Trier ja muut Dogma 95 -ryhmän jäsenet loivat 90-luvulla sääntölistansa, jonka tuloksena syntyi kaikkea muuta kuin sovinnaista arthouse-elokuvaa, he tulivat samalla luoneeksi tanskalaiselle elokuvalle brändin alansa omaleimaisena äänenä.
Tuo brändi on yhä elossa. Suomalaisella elokuvalla ei vastaavaa brändiä ole.
Entä miten tämä liittyy peleihin? Pelialan tuotoksethan ovat genrevalikoimaltaan ja tekniseltä toteutukseltaan vähintäänkin yhtä kirjavia kuin elokuva-alan sisaruksensa. Silti pelialaa vaivaavat ajoittain samat oireet kuin kotimaista elokuvaa. Pelejä tehdään turvallisista aiheista, jotka on nähty jo tuhat kertaa.
Peliala voisi ainakin pariksi vuodeksi ottaa käyttöön omat Dogma 14 -sääntönsä:
1. Ei zombeja
Ketään ei enää kiinnosta. Pelaisin ennemmin selviytymispeliä, jossa kaikki maailman eläimet lemmikkikaneista virtahepoihin olisivat muuttuneet verenhimoisiksi ihmisten lahtaajiksi, kuin mitään, missä kuolleista noussut naapurin Pekka yrittää syödä aivoni.
2. Retroilu pannaan
Ymmärrän kyllä, että visuaaliseen taiteeseen panostaminen maksaa, mutta 80-lukulaisella pikseligrafiikalla retroilu alkaa varsinkin mobiilipelien puolella olla kulunut idea. Mitä jos palkkaisitte vaikkapa kuvataiteilijan tai naapurin penskan tekemään pelinne visuaalisen annin? Jälki olisi ainakin tuoretta.
3. Enemmän naisia
”Se nyt vaan on niin, etteivät miehet samaistu naishahmoihin”. Paskapuhetta. Lisää naisia pelien päähenkilöiksi ja muutenkin merkittäviin rooleihin. En ymmärrä, miksi tästä edes pitää mainita vielä 2010-luvulla.
4. Ei odottamista
Jos peliin on pakko laittaa sovelluksen sisäisiä ostoja, niin sovitaanko, että niiden pariin ohjataan jotenkin muuten kuin tolkuttoman pitkillä odotusajoilla. Ostojen pitäisi olla mahdollisuus, ei rangaistus.
5. Koko maapallo haltuun
Pelimaailma ei saa sisältää läntisiä tai itäisiä suurkaupunkeja. Ei Eurooppaa tai Yhdysvaltoja. Sijoita pelisi Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan tai vaikka Pohjoisnavalle. Pätee myös historiallisiin peleihin.
6. Ei genrepelejä
Selkeät genret roskiin. Kauhu-, scifi- ja sotapelit ovat mielenkiintoisia vain silloin, jos niiden genrekliseisiin on lisätty jotain tuoretta.
7. Lisää alkoholia, tupakkaa ja huumeita
Mitä väliä, jos pelisi saa K18-merkinnän? Humalaisten tyhmyydestä tai huumeriippuvaisten arjesta on aivan liian vähän pelejä. Addiktiosimulaattori voisi saada monen nuoren miettimään tulevaisuuttaan.
8. Neljäs seinä pois
Ainakin Metal Gear Solidien tekijät ovat tajunneet, että pelaajalle voi puhua pelin välityksellä. Silti katsojan ja fiktion välistä ns. neljättä seinää rikotaan todella harvoin peleissä, vaikka pelit ovat mediana huomattavasti esimerkiksi elokuvaa vuorovaikutteisempia. Miksi?
9. Ei välianimaatioita
Jos et osaa kirjoittaa tarinaa tai dialogia sulavasti pelitapahtumien sekaan, et tee peliä vaan animoitua elokuvaa.
10. Ei jatko-osia
Vähintään parin vuoden tauko tuttujen sarjojen loputtomaan lypsämiseen voisi poikia aikamoisen kasan uusia peli-ideoita.
Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu alunperin Pelaaja-lehdessä numero 138, joka julkaistiin maaliskuussa 2014.