Aina ajoittain niitä näkee ja kuulee. Nimittäin vannoutuneiden pelaajien ja pelitoimittajien valituksia siitä, kuinka pelitalot sijoittavat tuotoksensa samoihin aikakausiin ja maisemiin.
Sotapelit rymistelivät pitkään lähinnä toisen maailmansodan maisemissa. Vasta viime vuosina on nähty uudempiin konflikteihin nojaavia valtavirtatuotantoja. Myös strategiapuolella varmoja valintoja ovat olleet keskiaika ja toinen maailmansota. Ja urheilupeleissä panokset laitetaan aina lajeista tunnetuimpiin: jääkiekkoon ja koripalloon, tennikseen tai jalkapalloon ja sen amerikkalaiseen versioon. Puhumattakaan rallista. Missä ovat isolla rahalla tehdyt estejuoksu- tai jousiammuntapelit?
Heeeetkinen. Lopetetaanpa tämä kitinä alkuunsa. Ovathan pelitalot tarjonneet meille esimerkiksi Total War -sarjan eri osissa kaikkea samuraisodista Napoleonin ajan rymistelyihin, ja jo Nintendon kasibittiselle julkaistussa Track & Field -sarjassa sai kokeilla kaikkea taekwondosta melontaan.
Nyt tietysti nokkelimmat huomauttavat, että ei se mitään, jos pelimaailma on tuhanteen kertaan nähty ja kliseinen, mutta miksi myös henkilöhahmot ovat aina samoja: kaikille tuttu rehti ja reilu jenkkisotilas pelastamassa Eurooppaa natseilta, aerobic-ohjaajan vartalolla varustettu simpsakka sankaritar tai jo elokuvista ja sarjakuvista tuttu supersankari lepakkoluolassaan. Onhan näitä.
Mutta on myös Super Meat Boyn omituinen lihakimppu, renessanssiajassa kattoja pitkin viilettävä Ezio, Journeyn huppupäiset olennot ja värikirjossaan loistavat pikminit. Väittäisinkin, ettei mikään muu media tällä hetkellä tarjoa sellaista hahmokirjoa kuin pelit.
Eikä tiettyjen hahmotyyppien puute edes johdu pelitalojen laiskuudesta ja riskien pelosta, niin kuin kriittisimmät kuluttajat usein todistelevat. Se johtuu meistä pelaajista.
Kun kanadalaistutkija Anita Sarkeesian julkaisi keväällä naisten roolia ja naishahmojen asemaa peleissä käsittelevän YouTube-sarjansa Tropes vs. Women in Video Games, hän sai osalta pelaajayhteisöä raivostuneen vastaanoton. Miespelaajat vetivät herneen nenään, kun joku kerrankin ilkesi sanoa ääneen sen, minkä jokainen pelejä paljon tahkonnut tietää: naiset esitetään usein avuttomina ja yksiulotteisina hahmoina tai seksisymboleina, ei aktiivisina toimijoina.
Sarkeesianin havainnon luulisi olevan niin ilmeinen kenelle tahansa pelejä pelanneelle, että sillä on hädin tuskin uutisarvoa. Uutisiin kuitenkin päädyttiin, koska ilmeisesti asiasta olisi pitänyt olla hiljaa. Yksinkertaisen tosiasian toteaminen toi Sarkeesianille tolkuttoman määrän vihapostia ja nettiin videopelin, jossa naisvihaansa potevat pelaajat pääsivät hakkaamaan tutkijaa. Jotkut jopa lähettivät hänelle tappouhkauksia. Viesti oli selvä – älä kritisoi pelejä tai niiden sisältöjä muulla kuin pelaajien miehisen ydinjoukon käsityksiin ennalta sopivalla tavalla.
Haluan uskoa, että kyseessä oli pieni, mutta äänekäs joukko vatipäitä. Sillä jos pelaajat ovat näin kaavoihinsa kangistuneita ja stereotypioidensa vankeja, miksi pelitalot satsaisivat miljoonatuotannoissaan uusien ympäristöjen ja henkilöhahmojen kehittämiseen? Jos me pelaajat emme pysty parempaan, miksi kehittäjätkään ottaisivat riskejä?
– Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu alunperin Pelaaja-lehdessä numero 132, joka julkaistiin syyskuussa 2013.
Kuvitus: Minna Erkola