Viime viikolla kohistiin siitä, että South Park: The Stick of Truth ”sensuroitiin Euroopassa”. Millainen pelisisältö katsottiin liian hurjaksi myös suomalaiselle aikuisyleisölle? Aborttivitsit ja takapuolen tutkiminen. Arvostelukappaleiden mukaan liitetty dokumentti listaa poistot näin:
– Minipeli, jossa tohtori tekee pelaajahahmolle abortin
– Minipeli, jossa pelaajahahmo tekee Randylle abortin
– Viisi kohtausta, jossa pelihahmoille tehdään ”anaalitutkimus”
Aborttivitsien ja avaruusmuukalaisten pyllyluotausten sijaan saamme siis nähdä asiasta kertovia tekstiruutuja. Kaikki tämä kuulostaa kuitenkin tavalliselta South Parkin jaksolta. Jostain syystä peleille ja television piirrosarjalle on piirretty erilaiset huonon maun rajat, joiden piirissä voidaan toimia. Varsinaisesta sensuurista ei silti voida puhua.
Ai miksi ei?
Sensuuri on määritelmänsä mukaan lähinnä valtion harjoittamaa sananvapauden rajoittamista, johon voivat ryhtyä myös järjestöt ja tiedotusvälineet. Tällaista nähtiin juuri esimerkiksi Turkissa, jossa Internetin käyttöä suitsitaan pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin johdolla (Turkish police crack down on internet freedom protest – The Guardian).
Kun tarkastelemme videopelien saksimista viime vuosina, kyse on kuitenkin varsinaisen sensuurin sijasta itsesensuurista. Niin kävi myös South Parkin tapauksessa: julkaisija Ubisoftin mukaan leikkausten takana ovat ”markkinasyyt”. Se on lähes varmasti kierrelty tapa sanoa, että pelin myynnille ei haluttu minkäänlaisia esteitä Euroopan tiukimmin säännellyillä pelimarkkinoilla, eli Saksassa. Se on maa, jossa voidaan puhua aidosta pelisensuurista, sillä viihteessä ei saa näkyä ikävästä menneisyydestä muistuttavia hakaristejä.
Kun katsotaan viime vuosien sensuuritapauksia peleissä, kyse onkin aina itsesensuurista, vaikka olen itsekin erehtynyt kutsumaan sitä oikeaksi sensuuriksi. Esimerkiksi ”pelialan Oscareissa” juuri liki puolet palkinnoista vienyt K18-seikkailu The Last of Us napsittiin – jälleen Saksan iloksi – kiltimmäksi moninpelissään julkaisijan omasta aloitteesta.
Erilaisia poistoja nähtiin japanilaisessa Bravely Defaultissa sekä Etelä-Koreasta tulevassa Terassa. Kummankin roolipelin euroversioon lisättiin vaatetusta nuorilta tytöiltä näyttäville anime-lolitoille. Napapaidat ja pikkuhousut vaihtuivat shortseihin ja toppeihin.
Eurooppaa pidetään pelien suhteen seksuaalisesti vapautuneempana kuin nänniskandaalista toiseen rynnivää USA:ta, mutta on minunkin helppo tukea näiden pelien muutoksia. Isosilmäisten keijutyttöjen seksualisoiminen tuntuu karmivalta, vaikka animeviihdettä paremmin tuntevat painottavat usein, että kyse on jonkinlaisista kulttuuri- ja tulkintaeroista. Teran länsimaisille kuluttajille tuoneen julkaisija Frogsterin edustaja kommentoi asiaa suorasanaisesti yhtiön keskustelupalstalla.
– Emme toimineet minkään virallisen tahon vaatimuksesta, vaan koska nuo hahmot olisivat houkutelleet peliin epätoivottavia käyttäjiä ja meidän velvollisuuksiimme kuuluu suojella nuorempaa yleisöä heiltä.
Pienten lasten isänä on hyvin vaikeaa olla eri mieltä Frogsterin kanssa. Ei kuitenkaan pidä ajatella, että itsesensuurissa ei olisi ikäviä puolia. Se voi olla jopa yhtä haitallista kuin aito pakkosensuuri.
Pelijulkaisijoiden itsesensuuria ajaa vain yksi asia: raha. Pelejä rajoitetaan jo suunnitteluvaiheessa, jotta ne saisivat mahdollisimman alhaisen ikärajan aihepiirinsä rajoissa. Ikäviä aiheita vältetään. Ratkaisut on tehtävä hyvissä ajoin etukäteen, sillä pelit on saatava kauppoihin oikeaan aikaan viikon tarkkuudella. Viime hetken muunnokset tarkoittavat lykkäystä, ja miksi kannattaisi käyttää rahaa asioihin, joita kukaan ei tule näkemään?
Kun ihmisille halutaan antaa turvallista viihdettä ja sitä, mitä he haluavat nähdä ja kuulla, rahavirrat pysyvät käynnissä. Pelijulkaisijat – ja tiedotusvälineet sekä niitä omistavat jättiyhtiöt – määräävät silloin, mistä julkisuudessa puhutaan. Se on myös pelien väkivallan perusongelma: sotapeleissä ei voida näyttää ampumisen todellisia seurauksia. Se ei olisi hauskaa. Kukaan ei halua viettää moninpelimatsia tunkemalla kranaatin repimiä suolia sisälleen, joten pelisota on puhdasta ja kivaa.
Koko viihteen itsesensuuri lähtee pohjalta asti, ja se pitää pelimmekin turvallisina ja aivottomina. Valtioiden ei tarvitse vaientaa ketään, sillä se teipin suun eteen iskee kapitalismin ”näkymätön käsi”. Tästä varoitteli mm. Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin kuuluisa teos Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (esittely Amazonin sivustolla). Se keskittyi USA:n tiedotusvälineisiin, mutta sama pätee myös peleissä.
Pelien sensuuritapauksista on siis syytä nostaa vähintään pieni äläkkä joka kerran. Kuten nettineutraaliuden jatkuva rappeutuminen USA:ssa osoittaa (lue lisää vaikkapa Business Insiderista), tiedonvälityksen vapaus ei ole itsestäänselvyys edes länsimaissa. Sitä on vaadittava ja sitä on tuettava.
Todelliset voittajat South Parkin tapauksessa ovat lopulta tietysti julkaisija Ubisoft ja South Parkin luojat Trey Parker ja Matt Stone. Kun kukaan ei ole enää vuosiin jaksanut järkyttyä piirrosarjan ylilyönneistä, ovat pelit viimeinen keino herättää paheksuntaa.
”Kuluttaja, osta järkyttävä ja rivo South Park: The Stick of Truth ja näytä, ettei sinun tekemisiäsi ohjaile kukaan.”
Niinpä niin.
– Janne Pyykkönen
Lue myös:
South Park: The Stick of Truth sensuroitavaksi Euroopassa
South Park: The Stick of Truthia sensuroidaan myös pc:llä
The Last of Us sensuroitiin Suomessakin
Blogi: The Last of Us -sensuurissa mentiin metsään
Sensuuri iski: lapsimaisten pelihahmojen pikkuhousut vaihtoon