Mielenkiintoinen idea tai yksityiskohta saa minut kokeilemaan hyvin matalalla kynnyksellä erilaisia pelejä. Aikoinaan yksi näistä oli InFamous, jossa sarjakuvahenkinen kerronta yhdistettynä supersankarimaiseen kaikkivoipaisuuteen vetosi suunnattomasti. Kuten monissa muissakin peleissä, toteutus ei kuitenkaan kulkenut aivan käsi kädessä tämän mainion vision kanssa. Jäin innoissani odottamaan seuraavaa osaa parannuksineen, sillä näin sarjassa paljon potentiaalia. InFamous 2 jätti kuitenkin olon pettyneeksi, ja vaikka tiettyjä parannuksia oli saatu aikaan, tuntuivat toiset osa-alueet vastavuoroisesti heikentyneen.
InFamous: Second Son oli minulle se peli, jonka jo ensimmäisen osan olisi pitänyt olla. Ideataso kohtasi mahtavan toteutuksen ja melko tavanomaisesta tarinasta huolimatta kerronta oli mainiota. Valinta hyvän ja pahan välillä aiheutti monille henkistä närästystä, mutta pieni mustavalkoisuus on joskus paikallaan. Kaikki pelit eivät voi olla avoimen maailman realismisimulaattoreita tai valinnanvapauden runsaudensarvia. Minulle kahteen erilaiseen kokemukseen johtavat valinnat kävivät erinomaisesti.
Olen erittäin kriittinen ja joskus ehkä liiankin kanssa. Lapsenomainen intoni tutkia ja kokeilla asioita loistaa usein poissaolollaan – ominaisuus, jota kaipaan kovasti takaisin. Innostun kyllä peleistä, mutta lähinnä niiden antamien raamien sisällä. Toisin sanoen, tarina ja sen edellyttämät tehtävät innostavat, mutta harvassa on pelimaailma jota jaksaisin tutkia juonen ulkopuolella. Avoimen maailman hiekkalaatikkopelit alkavat olla tusinatavaraa ja todella mielenkiintoisia ympäristöjä on vain vähän. Niin myös InFamouksessa.
Huolimatta kohtalaisen geneerisestä ja pinnallisesta pelimaailmastaan, InFamous tuo kehiin jotain aivan muuta. Vaikka supervoimat olivat hauskoja jo edellisissä peleissä, räjähti potti käsiin Second Sonissa. En minä välitä maailmasta ja sivutehtävistä itsessään tuon taivaallista, mutta siellä liikkuminen nopean neon-juoksun tai lentämisen mahdollistavien siipien avulla on mielettömän hauskaa. Satunnaiset vihollislinnakkeet kaatuvat alta aikayksikön, sillä ympäristön sileäksi pistäminen ei aikoihin ole ollut näin viihdyttävää ja komeata katseltavaa.
Pelit yrittävät vakuuttaa myös muilla osa-alueilla ja viime aikoina olemmekin saaneet nauttia runsaasti vakaviakin aiheita käsittelevistä tarinapohjaisista teoksista. Näillekin on aikansa ja paikkansa, mutta silkkaa pelaamisen hauskuutta ei pidä aliarvioida. Vaikka Second Sonissa oli puitteet enemmän kuin kunnossa, muodostui supervoimilla leikkimisestä ylivoimaisesti suurinta hupia minulle. Jaksan edelleen juosta pitkin kattoja ja lennellä niiden yli virtuaalisiipien kantamana ilman mitään tiettyä suuntaa tai tarkoitusta. Ilman tätä osa-aluetta kyseessä olisi vain yksi tavanomainen toimintapeli.
Nautin suunnattomasti juuri ilmestyneestä itsenäisestä lisäosasta, First Lightista. En siksi, että se olisi ollut tarjoillut jotain uutta ja mullistavaa, vaan koska se oli nimenomaan sitä itseään. Mahtavaa supersankarimaista voimaa ja pelaamisen hauskuutta.
Jenni Ahlapuro