Jokaisella alan harrastajalla on hyviä ja huonoja muistoja videopeleistä, sijoittuivat ne sitten kauas lapsuuteen, tai vain muutamaa viikkoa taaksepäin. Palaan mielelläni vanhempien, hyväksi kokemieni pelien pariin, ja taannoin sattui niinkin eriskummallisesti, että kalenterissani oli tätä varten tyhjää tilaa.
Halusin verestää muistojani Dragon Age: Originsin parissa, sillä varovainen uteliaisuuteni tulevaa sarjan kolmososaa kohtaan nosti jälleen päätään. Lisäksi satuin bongaamaan jostain alesta alkuperäisen Mass Effectin myös PlayStation 3:lle, ja ajattelin fiilistellä sen parissa, sillä sarja lukeutuu suuriin suosikkeihini.
Minulla on molemmista peleistä varsin lämpimiä ja tunnepitoisia muistoja. Origins oli syntyessään susiruma, ja on sitä edelleen, mutta muistan myötäeläneeni silti oman sankarini ja tämän sekalaisen seurakunnan mahdottomassa tehtävässä etenemistä, ihmissuhdeviidakossa samalla painien. Kirjaimellisesti, oma hahmoni paini jokaisessa teltassa, jossa se vain mahdollista oli.
Juoni, sen erilaiset etenemisvaihtoehdot ja mahdolliset kohtalot olivat kiehtova yhdistelmä, ja saatoin pelata peliä useamman kerran nähdäkseni mitä kaikkea voi tapahtua. Muistan surreeni sekä omaa, että ystävieni kuolemaa astetta lohduttomammissa loppuskenaarioissa.
Mass Effectin pelasin muistaakseni kahdesti. Yritin aloittaa kolmatta pelikertaa vähemmän hyvällä hahmolla, mutta huomasin heti kyvyttömyyteni suorittaa moista tekoa. Kun sarjan toinen osa julkaistiin, pidin siitä heti enemmän, kuin ensimmäisestä, ja kykenin myös monipuolisempaan pelityyliin.
Kuitenkin mieltäni jäi kalvamaan myös sarjan alku, sen tarjoamat mahdollisuudet ja päätökset, joita muistan miettineeni hyvinkin pitkään. Tiimini oli mahtava, ja pelin tarjoama matka tämän porukan kanssa ihan huikea. BioWarella on hyvää osaamista kirjoittaa tarinaa ja hahmoja, ja näissä peleissä se todella näkyy.
Molempien pelien kohdalla kävi kuitenkin jotain hyvin luonnollista, mutta odottamatonta. Mass Effectin kohdalla turhauduin hyvin nopeasti. Sulava on sana, jolla taistelusysteemiä ei toden totta voi kuvailla, ja se löikin vasten kasvoja heti ensikättelyssä.
Tämä taas sai muistamaan Noverian lumisessa putkessa Makolla rämpimisen ja ketjureaktion lailla mieleeni palautui kaikki se, mistä en pelissä nauttinut. Tarina, hahmot, planeettojen vapaa tutkiminen.. Kaikki mieltäni lämmittävät, hienot asiat jäivät ikävästi teknisen toteutuksen alle, joka etenkin kahden tuoreamman pelin jälkeen tuntui melko tahmealta.
Dragon Age: Originsia pelasin huomattavasti enemmän, kunnes puutuminen iski. Muistelin mielessäni lämmöllä jopa niitä pelin osuuksia, joista en äärettömästi koskaan pitänyt. Deep Roads karmivine Brood Mothereineen, sekä Mage Tower henkimaailman osuuksineen värittyivät ehkä turhan lämpimin ajatuksin, kun muistelin käyttämääni aikaa pelin parissa.
Suosikkitehtäväni tuntuivat erinomaisilta, ja oivaltamani taktiikat kussakin taistelutilanteessa nerokkailta. Pelattuani viitisentoista tuntia juonta eteenpäin, ymmärsin toistavani itseäni. Suoritin kaiken saman kaavan mukaan, jota jo niin monta pelikertaa olin onnistuneesti käyttänyt. Valuin huomaamattani vanhoihin tapoihini, eikä läpeensä kahlattu maailma antanut minulle enää yhtikäs mitään.
En siis oikeastaan kaivannut näiden pelien pariin. Kaipasin sitä tunnetilaa, jonka ne minussa aiheuttivat, kun pelasin niitä ensimmäistä kertaa. Tunnetilaa, jota on mahdoton jäljitellä, tai saada aikaiseksi jälkikäteen. Pidin siitä olosta, joka minulle aiheutui, kun tein raskaita päätöksiä ystävieni kohtalosta, tai kun pitkän matkani päätteeksi maailmani tuho valitsikin kalenterista uuden ajan.
Sekä hyvät että huonot tuntemukset ovat jääneet pysyvästi mieleeni ja ehkä arvotankin näitä pelejä lähinnä niiden kautta. On hienoa, että joku peli voi vaikuttaa pelaajan emotionaaliseen tilaan ylipäätään millään tasolla. Kuitenkin, joskus sitä toivoisi kykenevänsä unohtamaan tietyn pelin täysin, jotta samanlaisesta reaktiosta pääsisi nauttimaan uudemman kerran.
Jenni Ahlapuro