Pelivuosi 2013 on päättymässä ja erilaiset alan mediat ovat jo täynnä listauksia väistyvän vuoden parhaista peleistä. Ajattelin antaa satoon myös oman panokseni. Listaan tämän vuoden kolme parasta peliä, joita en päässyt syystä tai toisesta pelaamaan loppuun asti. Ilman mitään järkevää syytä.
The Last of Us oli niitä harvoja PlayStation 3:lle odottamiani pelejä. Post-apokalyptinen tunnelma on sydäntäni lähellä niin peleissä, elokuvissa kuin kirjallisuudessakin, joten latasin tälle uskomattoman suuret odotukset. Odotin paljon Joelin ja Ellien väliseltä suhteelta, ja ainaisiin zombiemättöihin kyllästyneenä riemastuin sienimäisistä olennoista, jotka oletettavasti toisivat pientä vaihtelua muuten niin tutun oloiseen kaavaan.
Peli ehti lojua tv-tasollani hyvän aikaa ennen kuin pääsin aloittamaan. Tarina imaisi heti mukaansa, mutta huomasin, että jokaiseen pelikertaan oli hyvin vaikea motivoida itseään. Ilmiö oli hieman erikoinen, sillä kerta toisensa jälkeen pelin aloitettuani viihdyin kuitenkin tuntitolkulla ruudun ääressä lähes ongelmitta. Aloittaminen koitui suurimmaksi ongelmaksi.
Olen pelannut pelin lähes kokonaan. Uskoisin, että tunnin, korkeintaan kahden panostuksella varmasti saisin sen keskeneräisten pelien pinostani jo pois. Näin on ollut keskikesästä asti, enkä vieläkään löydä itsestäni intoa sen viimeistelyyn. The Last of Usin kohtaloksi kohdallani taisi koitua sen kesto. Loppupuoliskolla odotin jo moneen kertaan pelin päättyvän ja koin tarinan pitkittyneen puolivillaisilla osuuksilla aivan liikaa. Tämä saattoi olla syynä, miksi intoni lopahti vastoin odotuksia täysin.
Tomb Raiderilta en missään vaiheessa odottanut juuri mitään. Itse asiassa, en ollut kiinnostunut pelistä juuri lainkaan. Ennakkoluulottomasti otin sen kuitenkin hivenen julkaisun jälkeen testiin, eikä käteen jäänyt oikeastaan mitään. Pelasin melkein seitsemän tuntia, mutta en vain syttynyt. Koin reaktiotestien täyttämän tasaisen hyvän pelin jopa liian tylsäksi.
Teknisesti Tomb Raider on erinomainen eikä audiovisuaalisen annin tarvitse hävetä yhtään. Selviytymistarina eriskummallisten asukkien kansoittamalla saarellakin on periaatteessa ihan mielenkiintoinen juonikuvio. Puitteiden pitäisi teoriassa olla kunnossa, mutta silti en ole peliä tämän rupeaman jälkeen jatkanut, enkä usko että olen ihan heti tämän pariin palaamassakaan. En oikeastaan edes keksi mitään pahaa sanottavaa, mikä tekee tilanteesta erittäin hämmentävän. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.
Batman: Arkham Originsia odotin kuin joulupukkia konsanaan. Rakastin sarjan kahta ensimmäistä osaa yli kaiken, ja odotukseni olivat korkealla myös tämän kohdalla. Peli on kaikkea sitä, mitä pitääkin. Taistelusysteemi on tuttuun tapaan äärettömän sulava, ulkoasu näyttävä ja viholliskavalkadista löytyy lukuisia uusia ja vanhojakin tuttavuuksia. Mukavan monimuotoiset pomotaistelut rytmittävän peliä hyvin.
Loppujen lopuksi Origins osoittautui kuitenkin liikaa vanhan toistoksi. Rakenne on hyvin pitkälti sama, kuin edeltäneessä Arkham Cityssä, eikä muutamia aseuudistuksia lukuun ottamatta peli tarjoile juuri mitään muutosta. Jo valmiiksi loistavan kaavan toistamisessa ei tässä tapauksessa ole mitään vikaa, ja peli on ehdottomasti laatuteos, mutta itse huomaan jatkuvasti lykkääväni Batman: Arkham Originsia pelipinossani syrjään.
Luulen, että tämän kohdalla on havaittavissa samaa ilmiötä, kun Tomb Raiderinkin kanssa. Peli on liian tasalaatuinen ja hyvä, olematta mitään muuta. Tietynlaista rosoisuutta tai tarttumapintaa on hankala näin viimeistellystä pelistä saada, ja siksi mielenkiintoisemmat teokset ohittavat nämä takuuvarmat viihdyttäjät kerta toisensa jälkeen.
– Jenni Ahlapuro