Ahdistuin taannoin Thiefiä pelatessani. Mieleeni tulvi väistämättä se parempi, yliluonnollinen salamurhaajapeli ja ne autuaat hetket, joita olen viettänyt sen parissa. Hyviä pelejä tulee ja menee, mutta muistan kokeneeni Dishonoredin yllättävän vaikuttavana teoksena. Ahdistukseni kumpusi lähinnä halustani pelata peliä lisää ja kokea uusia elämyksiä sen parissa. Vaikka pelin voi suorittaa monella eri tavalla ja tyylillä, kaipasin silti lähinnä uutta sisältöä tuttuun maailmaan, täysin tuoretta tarinaa. Päädyin kuitenkin pohtimaan haluanko välttämättä jatkoa yhdelle suosikkipeleistäni.
Batman: Arkham Asylum oli putkenomaisesta rakenteestaan huolimatta erinomainen peli. Suosikkisupersankarini sukkahousuihin sukeltaminen oli sulavaa ja teknologianörttinä riemastuin erilaisista apuvälineistä, joita hahmo luonnollisesti piti hallussaan. Taistelusysteemi oli äärettömän onnistunut, eikä naurettava ylivoima tuntunut sen ansiosta juuri missään.
En siis varsinaisesti laittanut vastaan, kun Batman: Arkham City näki päivänvalon. Avoimen maailman ansiosta pelin rakenne oli hivenen löyhempi, ja punaisen langan löytäminen vei enemmän aikaa. Vapaasti tutkittava kaupunki toi kuitenkin mainiota lisäarvoa arvoituksineen ja muine yllätyksineen. Tasoa oli nostettu entisestään ja Kissanainen pelattavana hahmona oli vähäisestä roolistaan huolimatta mieleinen lisä. Käytännössä olin siis saanut kaksi äärettömän hyvää peliä aiheesta, joka on lähellä sydäntäni.
Ei ollut mitään syytä olla odottamatta Batman: Arkham Originsia. Kolmas peli tätä samaa, varmaa laatua ei kuitenkaan jaksanutkaan hurmata samalla tavalla kuin ennen. Vailla kunnon uudistuksia kyseessä oli kiistämättä erinomainen peli, mutta sen arvo itselleni oli jo ehtinyt laskea. Olin saanut tismalleen samoja elämyksiä jo kahden osan verran. Koska Arkham Asylum oli asettanut riman kiitettävän korkealle, ei parannettavaa vanhasta juurikaan ollut, eikä toimivaa mekaniikkaa kannattanut suotta muuttaa. Liian hyvään tottuneena en enää jaksanutkaan kolmatta samanlaista peliä.
Jatko-osissa ei ole välttämättä mitään vikaa. Assassin’s Creed harppasi keskinkertaisesta loistavaan ensimmäisen ja toisen osan välillä. InFamous: Second Son on sarjansa kolmas teos, ja vihdoinkin se peli, jota jo ensimmäisen nimikkeen olisi pitänyt olla. Tämä on sitä kehitystä, mitä mielelläni näkisin. Konkreettisia muutoksia ja parannuksia sekä raikasta näkökulmaa, joiden ansiosta tuloksena on monesti yksinkertaisesti hyviä pelejä.
Valmiiksi erinomaisessa pelissä kehittymisen tarvetta on lähtökohtaisesti vähemmän. Kuitenkin, myös sen on pystyttävä tuomaan jotakin uutta, jotta sen viehätys jaksaa pysyä yllä. Siksi huhut Dishonoredin jatkosta pistävät miettimään. Tätä ei pidä tulkita pessimismiksi, vaan näkisin mielelläni onnistuneen jatko-osan mikäli sellaista on tullakseen. Ehkä toivon sen vain pystyvän vaikuttamaan minut samalla tavalla, kuin Dishonored ilmestyessään teki. En välttämättä vain usko sen enää olevan mahdollista.
Jenni Ahlapuro