Tykkään pelata peleissä yleensä suhteellisen suoraviivaisia hahmoja. Yksinpelattavissa roolipeleissä pyrin lähestulkoon aina tekemään soturimaisen hahmon joka kylmänviileästi menee vihollisen naamalle ja mätkii moukarilla / kirveellä / kilvellä / miekalla jne. Massiivimoninpeleissä olen useimmiten velhomaisen tyypin pöksyissä heittelemässä jonkinsorttisia tulipalloja tai muita loitsuja takarivistä.
Mutta koskaan minua ei näe varkaana tai vastaavana hiippailua vaativana hahmona. Tunne, joka tulee siitä kun pitää koko ajan pysyä tietoisena ympäristöstään ja vihollisen liikkeistä, on minulle enemmänkin ahdistava kuin hauska. En myöskään ole kärsivällisimmästä päästä, joten valtaosa yrityksistäni menee armottomasti pieleen, josta lähtee pyörimään auttamaton noidankehä. Kun hermostun, menee hiiviskely vielä todennäköisemmin pieleen ja sitten hermostun lisää.
Jos missä tahansa pelissä tulee vaihe jossa on pakko hiiviskellä, kuluu siihen minulta käsittämätön määrä aikaa ja hampaiden kiristelyä. Ei ole sattumaa, että Assassin’s Creedit ja Metal Gear Solidit ovat menneet minulta ohi.
Mutta sitten tuli Dishonored.
Kiitos tästä kuuluu Pyykköselle, joka minulle peliä suositteli. Ajattelin, että kun hiiviskely ei kuitenkaan onnistu, niin lahtaan vaan sitten suosiolla kaikki vastaantulijat, ja olihan pelissäkin tätä tekotapaa hyödyttäviä kykyjä. Aluksi kokeilin myös hiippailla ja pieleenhän se meni. Lahtasin tyytyväisenä alkutehtävän loppuun, mutta sitten alkoi jotenkin tuntua siltä, että se kaikki näkyvillä pomppiminen ja teurastus ei vain sovi ympäristön henkeen ja päähenkilön tyyliin. Koska pidän peleihin eläytymisestä, annoin hiiviskelylle vielä mahdollisuuden saatuani käyttööni sitä vahvistavia kykyjä.
Ja hemmetti, kuinka hauskoja ne kyvyt ovatkaan! Dishonoredissa on nimittäin yllättävän luovia tapoja edetä. On äärettömän hupaisaa pysäyttää aika ja tunkea vartijat täyteen nukutuspiikkejä ja katsoa varjoista käsin heidän panikointiaan ennen päiväunia. Tai teleportata käytävän poikki joukon johtajan tajuton ruumis kainalossa. Viholliseni eivät ikinä saa tietää, että hengitin juuri heidän niskaansa. Sitten sitä voi myös etsiä reittejä kohteeseen! Tie voi löytyä viemäreistä tai kattojen yli. Miksei kukaan sanonut, että pääporteista ei ole aina pakko mennä? Sehän on mahtavaa, kun ei ole pakko kohdata jokaista kentässä olevaa vihollista!
Minulla oli niin hauskaa, etten ensimmäisessä isossa tehtävässä tappanut yhtäkään vihollista. Naamani tilalla oli varmasti iso trollface, kun muutuin vartijan mukana kulkevaksi vahtikoiraksi ja tassuttelin kennelin läpi palatsin takaovelle. Ehkä hiiviskelyssä onkin kyse vallasta? Onhan se eittämättä aikamoinen ylemmyydentunne kökötellä pahaa-aavistamattoman vihollisen takana ja päättää tämän kohtalosta.
Voisi sanoa, että peli on avannut silmäni hiiviskelyn hienoudelle. Mutta, hetkinen. Eikös Dishonoredin hiippailu ole melkoisen poikkeavaa verrattuna siihen millaista se on normaalisti peleissä? Ehkä siksi juuri tykkäänkin siitä? Enhän oikeastaan edes tiedä mitään muista hiippailupeleistä. Mitä jos tämä onkin vain ohimenevä pikaromanssi ja pelin päätyttyä huomaan, että en edelleenkään pidä muista vastaavista peleistä ja en pärjääkkään ilman teleporttia ja ajanpysäytystä? Kuinka erilaisia ne muut pelit edes ovat?! Halp!
Toisaalta.. Olen aina vihannut sinihomejuustoa. Minusta se on ollut liian oudon ja vahvan makuista. Mutta sitten, eräänä päivänä maistoin erästä tiettyä sinihomejuustomerkkiä ja se olikin sitten todella hyvää. Ei liian vahvaa ja sopii loistavasti punaviinin kanssa. Kun olin tarpeeksi mutustellut tätä yhtä sinihomejuustoa, huomasin jossain vaiheessa, että minulle maistuukin ne kaikki muutkin. Sama on käynyt parin muunkin ruokatuotteen kanssa. Ensin löytyy yksi tietty tuote, josta tykkää, ja kun se pikkuhiljaa tutustuttaa siihen uuteen makuun, kaikki versiot alkavat maistua. Myös ne vahvemmatkin.
Kutsun tätä gateway-tykkäämiseksi. Ehkä käyn samaa nyt läpi uuden pelaamistyylin kanssa? Toivotaan niin. Näin avautuisi kasa uusia pelejä ja hahmoja pelattavaksi