Ympäröivä yhteiskuntamme on jo satoja vuosia luonut sisäänsä jatkuvaa toistavuutta ja kopiontia luovia aikajaksoja joita kutsutaan myös muoti-ilmiöiksi. Jotkut niistä pysyvät pinnalla pitkään ja niitä pursuaa joka tuutista ulos kun taas jotkut niistä menevät ohi täysin huomaamatta. Moni 1990-luvun lapsi muistaa takuuvarmasti lätkäpipot ja lätkälippikset (jotka ovat tehneet ”onneksi” paluun), joiden aitouskriteerit vaihtelivat kunkin asuinlaueen urbaanilegendan mukaan. Myös jojottelu, saggypantsit ja muut ajan ilmiöt ovat varmasti usean verkkokalvoihin palaneet ikuisiksi ajoiksi, toisilla negatiivisessa ja toisilla positiivisessa mielessä.
2000-luvulla olemme käyneet musiikissa mm. läpi nu-metal-genren Limp Bizkitteineen ja kotimaisine KMA-yhtyeineen (piste sille, joka muistaa ilman Googlea) ja valitettavan fiftaribuumin Baseballseineen. Leffojen saralla Bourne-leffojen tylyn intensiivinen toiminta on ollut todella muodikasta (kysykää vaikka eräältä brittiläiseltä herrasmiesagentilta), kun taas vaatetuksessa on suuret tuulet puhaltaneet näin hipster-eran kukkiessa kauneimmillaan/kauheimmillaan.
Myöskään pelien maailma ei ole jäänyt paitsi alalla vallitsevista muoti-ilmiöistä. Yleensä nämä muoti-ilmiöt ovat näkyneet pelimaailmassa jonkun tietyn genren positiivis- tai negatiivismielisenä ylitarjontana. Nykypäivänä ei tarvitse olla kovinkaan korkealla ÄO:lla varustettu ihminen, jotta tajuaa tämän päivän pelimaailman kovimman muotigenren (ei millään pahalla FPS-räiskijät), joka on kansoittanut pelihyllyt ympäri maailmaa. Mutta käydäänpäs läpi muutama takavuosien muoti-ilmiö, joiden soisi mieluusti palaavan pelimaailmankartan leveysasteille.
Ammu ne ylös
FPS-genreä pidetään tosimiesten genrenä jossa vain vahvimmat, ja yleensä parhailla mute-napin omaavilla headseteillä varustetut, pelaajat pärjäävät tässä jatkuvan sodankäynnin maailmassa. Hamekangasta ostoon näille urpoille ja SHMUP-peli käteen sanon minä.
Harvoja rauhallisia hetkiä alkuperäisessä Gradius-pelissä.
Shoot’em up -genre eli tuttavallisemmin ”shmuppi” oli 1990-luvulla yksi yleisimmistä peligenreistä. Kolikkopelihallit ja pelikonsolit ihmisten olohuoneissa tulvivat niin sivulta kuvattuja kuin ylhäältä kuvattuja (joskus jopa nämä kaksi tyylisuuntaa yhdistyivät kuten esim. SNES:n Axelayssä) avaruusräiskintöjä ja aina ei edes räiskintä tapahtunut avaruudessa, vaan ihan jonkun planeetan ilmakehässä.
Tunnetuimmat lajityypin edustajat mainstreamissä olivat pelitalo Iremin R-Type sekä Konamin Gradius jotka ovat jopa esiintyneet konsoleilla vielä reippaasti 2000-luvun puolellakin. Molempien pelien primääritarkoitus oli selkeä, väistä kaikkea joka ruudulla liikkuu ja yritä samalla harventaa sinua kohti vyöryviä vihollisarmadoja. Samaa monimutkaista juonikuviota käytti myös 95% muista genren peleistä. Muita genren kovia nimikkeitä olivat Konamin huumoripitoinen Parodius, kulttiklassikko U.N. Squadron, Raystorm, Squaresoftin kehittämä Einhänder ja vaikkapa kotimaista peliosaamista edustava The Reap. Kaikki pelit olivat pohjimmiltaan samaa luotien väistelyä ja ne erosivat toisistaan vain pienin nyanssein.
2000-luvun alussa tämä hieno genre koki eräänlaisen ylösnousemuksen bullet hell-alaljin synnyttyä. Bullet Hell -peleissä kuvakulma on yleensä mallia top down, meno on, jos vaan mahdollista, vieläkin hektisempää kuin SHMUP-peleissä yleensä on tapana. Tavoitteena ei niinkään ole enää takaisin ampuminen vaan nimenomaan väistely kun ruutu tulvii vihollisammuksia ja pelaajalta vaaditaan mikroskooppisen tarkkaa ohjainsormea. Genren pioneeripelitalo Treasuren (mm. Gunstar Heroes, Radiant Silvergun ja Bangai-O -sarja) innovatiivinen Ikaruga lienee suurinta suosiota pelaajien keskuudessa nauttinut bullet hell-peli.
Ja ei muuta kuin väistelemään!
Nykyisin SHMUP-genreä voidaan pitää jopa UG-tason genrenä. Latauspalveluihin tippuu aina pari kertaa vuodessa jonkinlainen bullet hell-kokoelma nousevan auringon maasta ja sen lataa sen kuusi ihmistä ja that’s it. Tämä on sääli sillä genre oli ja on pelaamismuodoista ehkä sitä koukuttavinta. Julmetulla vaikeustasolla höystetyt räiskyttelyt eivät missään vaiheessa olleet pelaajaansa kohtaan epäreiluja vaan fraasit ”opi pelaamaan” ja ”vielä yksi yritys” soivat useasti korvissa kun tämän genren pelejä pelasi. Sääli että nykypäivän peleissä nämä tuntemukset ovat vain kaukainen muisto…
Autourheilun kuninkuusluokka
Ajopelit olivat olleet legendaarisen Pole Positionin jälkeen tuttua huttua pelaajille jo pidemmän aikaa 1990-luvun alussa. Milloin mentiin nelipyörisillä ja milloin mentiin kaksipyöräisillä, pelaajakunta kaipasi selkeästi jotain uutta ajopeligenreen. Nintendo vastasi jopa hieman puolivahingossa huutoon julkaisemalla alun alkujaan SNES:n grafiikkatemppu Mode 7:n toiminnalla pröystäileväksi peliksi tarkoitetun F-Zeron tälle kaikkien aikojen pelikonsolille. Tämän jälkeen ajopeligenre ei ollut moneen vuoteen enää entisensä…
Jos olet käymässä autokoulua vuonna 2560, varaudu tällaisiin ajoneuvoihin.
F-Zero sijoittui kauas tulevaisuuteen ja meno radalla oli sen mukaista. Käsittämättömillä nopeuksilla kulkeneet ajokit kiitivät läpi futuristisien maisemien koukuttavan jumputtavan tanssimusan soidessa taustalla. Vaikka päätavoite oli sama kuin ajopeleissä aina (sijoittua mahdollisimman korkealle kisoissa), tuntui peli jollain tavoin erilaiselta. Kauas taakse jäivät tylsät ajokkimallit sillä nyt kehittäjillä oli vain mielikuvitus rajana kun ajan standardit eivät olleet enää kehitysmallina.
Lopulliseen liitoon futurististen ajopelien genre lähti PlayStationille julkaistun Wipeout-pelin myötä. Wipeout edusti kaikkea sitä mitä PlayStation brändinä edusti tuolloin; pelaamista kypempään ja aikuismaisempaan makuun. Synkissän tulevaisuuden dystopioissa käydyt kisat käytiin Chemical Brothersin, Orbitalin ynnä muiden ajan kuumimpien tanssimusa-artistien antaessa tahtia, näitä pelejä kansan piti pelata näyttääkseen coolilta.
Wipeout-sarja sai myös kovan luokan kilpailijan oman julkaisijansa (Psygnosis) toimesta Rollcagen muodossa. Rollcage säilytti nopeusaspektin mutta lisäsi mukaan muutaman kikan mm. kirjaimellisesti ympäri seiniä mahdollistavan ajofysiikkansa ansiosta. Molemmat pelisarjat ovat PlayStationin suosituimpiin kuuluvia ja todellisia pakkohankintoja tänä päivänäkin ajopeleistä pitäville.
Futuristinen ajopeli (palkinto sille joka keksii jonkun nasevan lyhenteen genrelle) oli päivän sana 1990-luvun pelibisneksessä ja edellä mainittujen sarjojen lisäksi mm. Acclaim julkaisi useankin pelin semi-suosittuun Extreme G -sarjaansa. Moni muistelee myös lämmöllä Jet Moto -sarjaa. Näitä kyllä riittää ja niistä voisi puhua vaikka aamuun asti mutta paras tapa kokea ne on pelata niitä itse ja mikäpä siinä koska ajopelithän eivät tunnetusti vanhene. Nykyisin genrehän on aika harvinainen vaikka F-Zero ja Wipeout nostavatkin aina välillä päätään kaikenlaisten tusinajulkaisujen takaa. Toivottavasti Nintendo näyttää taas jonain päivänä tietä uuden F-Zeron avulla ja tämä hieno ja haastava genre saadaan takaisin entisaikojen loistoonsa. Tämä loistohan tapahtuu aikaisintaan 2500-luvulla kun futurististen ajopelien genre on ns. nykyaikaa mutta en ihan sinne asti jaksa odottaa.
[Insert_funny_animals_name_here]’s adventure
Kaikki tietävät Marion ja Sonicin mutta moniko muistaa Gexin, Bubsyn, James Pondin, Zoolin tai edes Aero The Acrobatin? Juurikin näin, 1990-luvulla kaksiulotteisia tasoloikkapelejä tuli sisään ovista ja ikkunoista ja jokainen niistä yritti olla parempi kuin Mario tai Sonic mutta ironisesti tässä hommassa lähimmäs ja joidenkin mielestä jopa ohi, pääsi Nintendon oma hahmo Donkey Kong.
Anteeksi mutta mikä teidän nimenne olikaan??
16-bittisellä aikakaudella oli aika ajoin hankalaa ottaa selvää että mistä maskotista oli milloinkin kysymys. Piirrossarjalisensseihin sijoittuvat pelit seurasivat toinen toistaan ja erilaisia mukahauskoilla maskoteilla varustettuja loikintapelejä julkaistiin tyyliin kuusi päivässä. Lepakkoja, robotteja, luolamiehiä ja muita sekasikiöitä pyöri 2D-tasoloikissa niin paljon että heikompia ja laatukriteereitä hirvitti. Eniten pelaajien mieliä näistä peleistä lämmittivät Mega Drivella nähdyt James Pond -pelit kuin myös samaisen konsolin arvostetuimpiin peleihin kuuluva Vectorman. Nämä miljoona muuta peliä sitten ovatkin niitä unohdettavempia tapauksia.
Nykypäivänä kun tasoloikkagenreä katsoo joko kolmiulotteisin tai kaksiulotteisin lasein, on tarjonta lohduttoman vähäistä. Latauspalveluihin sujahtaa aina välillä jopa todella laadukkaiksi luokiteltavia tapauksia ja kyllä myös ihan kauppojen hyllyillä on joskus nähtävillä jonkinlaista kevythenkisempää loikintaa jos vain näkee geneerisen räiskintäpelin kannessa murjottavan avaruussotilaan olan yli, mutta muuten ollaan kaukana siitä hassunhauskasta överitarjonnasta jota genre edusti 16-bittisellä aikakaudella. Tavallaan hyvä ja tavallaan sääli mutta nykypäivänä kysyntä ei vaan vastaa markkinatilannetta. Olisi muuten mukava nähdä jonkinlainen pelimaailman työvoimatoimisto, jossa nämä kymmenet unohdetut tasoloikkamaskotit täyttelisivät lomakkeita ja odottelisivat yhteydenottoa Segalta tai Nintendolta.
Ja mikäs kummajainen sinä sitten olitkaan?
Soooooo last year
Muoti-ilmiöt peleissä ihastuttavat ja vihastuttavat pientä kulkijaa ja sen mukaan on vain elettävä. Vaikka se voi harmittaa kun tylsiä putkiräiskintöjä tulee linjastolta ulos joka kuukausi niin markkinat määrittelevät tässä tapauksessa tarjonnan. Onneksi pelaamalla esimerkiksi näitä aiemmin mainitsemiani pelejä pääsee hetkeksi karkuun nykypäivän pelien harmaasta massasta ja hei, ehkä kymmenen vuoden päästä me ikävöimme sitä Call of Dutyä tai Battlefieldiä kun kauppojen hyllyt ovat tulvillaan Flowerin kaltaisia kokeilevampia videopelejä?
– Norsukampa
Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Jos haluat saada tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.