Tätä on odotettu koko vuosi ja nyt se on viimeinkin täällä. WoW-lehden päätoimittajan ja Pelaajan erikoistoimittajan Janne Pyykkösen blogi jonka mies taisteli kasaan mahataudin kourissa kotona, nauttikaa blogista! (Thomas)
Tervehdys,
Pelaajan joulukuun numero pitäisi olla tämän kirjoituksen julkaisun aikaan jo tilaajien luettavissa. Toimituksessa viritellään kuitenkin jo tammikuun lehteä, sillä siellähän tehdään tietysti katsaus tulevan ja menneen vuoden peleistä. Käsissä on esimerkiksi vihdoin jo versio pitkään odotetusta Heavy Rainista, jota pääsin testaamaan.
Edellisestä blogiavautumisestani on kuitenkin jo aikaa, mutta tekosyitä siihen on enemmän kuin tarpeeksi. Pelaajan lisäksi kun olen paahtanut tasaisesti myös WoW-lehden parissa. Kolme kuukautta sitten minun ja vaimoni seuraan liittyi lisäksi pikkuinen vauva. Se on asia, joka pakottaa säätämään elämänrytmiä uuteen uskoon.
Vanhemmuuden ja pelaamisen yhdistäminen on asia, joka on varmasti monella Pelaajan lukijallakin taatusti edessä jossain vaiheessa, ja onhan Pelaajaboardilla jo jäseniä, jotka ovat kertoneet perheasioista. Viitaten tähän boardien ketjuun, voin ainakin kertoa etten todellakaan antanut jälkikasvulleni mihinkään peliin liittyvää nimeä. Kriteereeinä olivat esimerkiksi se, että nimi on suhteellisen helppo kirjoittaa ja tajuta muillekin kuin suomalaisille, eikä siitä saa väännettyä mitään kovin helppoa vitsiä. Jokainen vanhempi on mielestäni vähintään vastuussa siitä, että lapsi ei kärsi koulussa sananmuunnoksista/munansaannoksista.
Isukin kiireet
Kuinka pelaaminen ja isyys sitten ovat käytännössä toimineet yhdessä? Valittaa ei oikeastaan voi. Koska lapsen tarpeet menevät pelien edelle ja vaipanvaihto voi tulla koska vain, olen luonnostani siirtynyt moninpeleistä kohti sellaisia pelejä, joissa pelaamisen voi pausettaa tarvittaessa. Samalla miellyttävät entistä enemmän sellaiset pelit, joissa voi saavuttaa selkeän tavoitteen tietyn tuntimäärän sisällä.
Normaalipelaajalle vastaava tilanne voi olla itse asiassa helpompi kuin pelitoimittajalle. Kuten aiemmin olemme kertoneetkin, eivät Pelaajan toimituksen työpäivät suinkaan koostu rennoista pelituokioista. Pelailua tapahtuu lähinnä PelaajaHD-lähetysten ympärillä, ja kyseiseen toimintaan en itse juurikaan osallistu. Toimistolla istutaan niska kyyryssä koneiden ääressä kuin millä tahansa konttorilla, ja pelejä testataan arvostelujakin varten suurimmaksi osaksi ns. vapaa-ajalla. Olenkin tuntenut aivan uudenlaista kuumotusta, kun deadline lähestyy, mutta vauvan kanssa seurustelu menee jauhamisen edelle. Onneksi vuosien varrella on syntynyt mystinen taito jauhaa pelit loppuun pikaisesti, mutta se tarkoittaa silti yöpelailua. Silmäpusseja voi yrittää bongata Pelaajacast-valokuvista.
Kaikkea voi kuitenkin helpottaa tekniikalla. Testasimme Pelaajan tarpeellista tavaraa sivulle Turtle Beachin pelikuulokkeita, jotka todella helpottavat iltojen ja öiden Xbox Live -matseja. Luureissa on liian paljon johtoja, mutta on upeaa saada sekä pelin äänet että Live-höpinät sujuvasti samoihin kuulokkeihin niin, että molempien äänentasoa voi lisäksi säätää helposti.
Erikoisuuksia etsimässä
Koska tuoreet vanhemmat puhuvat usein vain vauvoista, yritän välttää tätä ja siirryn nyt aivan muihin aiheisiin. Pelaajan toimistolla yritämme kaikki pelata hyvin monenlaisia pelejä, jotta ”peliyleissivistys” pysyisi yllä. Kaikilla on kuitenkin erikoisuutensa: Thomas pelaa PESsiä (pelasin huom! Thomas), Miika ajaa panssarivaunuilla, Eemeli harrastaa vapaapainia ja niin edelleen. Itse olen paikan scifi-hörhö, roolipelihiippari ja Huttusen ohella pc-intoilija.
Siksi ajattelin kertoa juuri siitä, mitä olen pelaillut pc-puolella. Saitin kyselyssä selvisi, että 30 prosenttia lukijoista olisi aiheesta kiinnostunut, mutta ei muidenkaan kannata vielä painaa sitä X:ää ikkunan yläreunassa. Luvassa on nimittäin suhteellisen kummallisia pelejä.
Olen pelaajana melko kaikkiruokainen, ja pyrin katsastamaan jokaisen alustan parhaan tarjonnan, jos aika vain riittää. Siksi konesota on silmissäni niin kummallinen asia. Kaikilla koneille on hienoja pelejä, mutta hieman erilaisella otteella.
Vaikka konsolit ovat nousussa, pc:n vahvuutena on edelleen se, että sille on helppo julkaista pelejä oudoistakin aiheista. Ääritapauksissa ei tarvita lainkaan julkaisukoneistoa, vaan peliä voi jaella itse vaikkapa PayPal-maksujen kautta. Useimmat oudoimmistakin peleistä päätyvät silti nykyisin Steamin, GamersGaten tai Impulsen kaltaisiin palveluihin, joita seuraan silmä tarkkana. Samankaltaista tarjontaa näkee tietenkin jo Livessä tai PSN:ssä, mutta ei samassa määrin. Haluan nyt tuoda esille näitä pelejä, jotka eivät pääse otsikoihin ja mainoksiin.
HC-avaruudessa
Hyvä esimerkki pienen piirin pelistä on Evochron Legends, joka on käytännössä yhden miehen projekti. Vice-nimimerkillä kulkeva heppu on kasannut Elite-henkisen avaruuspelin, jossa on suhteellisen realistinen lentomalli, mahdollisuus moninpeliin ja kyky lentää jopa planeetoilla. Mieleen tulee toinen vastaava tapaus, eli Derek Smart ja Battlecruiser (nyk. All-Aspect Warfare) -pelit. Toisin kuin Smart, Vice ei näytä kuitenkaan kärsivän vihaisesta suuruudenhulluudesta, sillä peli on ihan toimiva, ja sen yhteisössä on miellyttävä ilmapiiri. Ikävä on vain huomata, että olen kai tulossa vanhaksi. Evochron Legendsin hidas ja vaikea tyyli työntävät minua pelistä ulos. Ei vain jaksa jauhaa, joten hardcore-passi on kai heitettävä kohta roskiin.
Olenkin scifistellyt nyt pelillä, jonka nimi kertoo siitä kaiken oleellisen. Gratuitous Space Battles eli turhat avaruustaistelut -pelissä kasataan laivastoja, jotka räjäyttelevät vihollisia ilman sen kummempaa syytä. Peli on strategiapeliksi kumma, sillä siinä ei saa ohjata omia yksiköitä lainkaan. Rungot ja strategiat laaditaan valmiiksi ennen matsia, jonka jälkeen vain ihaillaan ohjusten ja laserien ilotulitusta. Järjettömässä tuhoamisessa on aina jotain hienoa, ja vielä hienompaa se on avaruudessa. Gratuitous Space Battlesin kaksiulotteinen grafiikka ei vaadi kummoisiakaan konetehoja, mutta samaa avaruusräjäyttelyn iloa voi kokea raskaampana 3D:nä Sword of the Stars Ultimate Edition + Argos Naval Yard -pelipaketissa.
Kliksutaivas
Rauhallisemmasta pelaamisesta olen nauttinut Machinariumissa, joka on tsekkiläisen Amanita-studion kliksuseikkailu. Ruosteisten robottien ja hammaspyörien kaunis maailma olisi hienoa nähdä konsoleillakin, sillä se toimisi taatusti Wiilläkin. Machinarium sopii niille, joiden mielestä pelaaminen on nykyisin liian helppoa ja aivotonta, sillä pelin mekaaniset pulmat jurnuttavat aivosolut vauhtiin.
Tätä kliksutusta pelatessani mietin jatkuvasti, miksi Monkey Islandin uusi tuleminen ei puolestaan sytytä minua. Ehkä toivon alitajuisesti, että Apinasaari olisi jätetty jo rauhaan. Pakkoko kaikki on lypsää kuiviin viimeistä pisaraa myöten, vaikka episodiseikkailut olisivatkin ihan kelvollisia? Toisaalta ehkä se on vanhenemisen merkki. Ei mikään uusi musiikkikaan saa minua enää samoihin tunnelmiin kuin 90-luvun alussa.
Kummallisin pelilöytöni viime ajoilta lienee kuitenkin Hacker: Evolution Untold. Törmäsin peliin Impulsen alennuskaupassa, ja se osoittautui todellla kiinnostavaksi tapaukseksi. Pelissä otetaan hakkerin rooli, ja tietomurrot suoritetaan naputtamalla komentoja vanhaan DOS-tyyliin. Myönnän, ettei minulla ole mitään hajua siitä, minkälaisella käyttöliittymällä vuoden 2009 aidot hakkerit työnsä tekevät, mutta Hacker onnistuu luomaan jonkinlaisen aitouden illuusion. On upeaa nakutella komentosarjoja kellon tikittäessä, varsinkin kun peli ei todellakaan pidä pelaajaa kädestä ratkaisuja hakiessa.
Vastaavia erikoisia tapauksia on tullut vastaan kymmenittäin pitkin vuotta. Useimmat näistä olisi aivan mahdollista toteuttaa konsoleillakin, mutta käytännössä näin ei tapahdu. Syitä on useita, ja niihin kuuluvat lisenssimaksut, bugittomuuden vaatimus ja erilaiset kohderyhmät. Olen vuosien varrella tottunut siihen, että pienemmät pc-tuotannot voivat olla teknisesti ongelmallisia tapauksia ja silti kiinnostavia ja hyviä pelejä. Konsoleilla ajatus vastaavasta nostaa niskakarvat pystyyn, mutta valikoimakin on sitten pienempi.
Asiasta on joka tapauksessa mukava kirjoittaa siksi, että se saattaa laajentaa jonkun lukijan näköaloja. Kummallisemmasta pc-pelivalikoimasta voi nimittäin nauttia, vaikka itseään ei lukisi pc-pelaajaksi tai kotona ei olisi pelimyllyä. Machinariumin kaltaisia laatupelejä voi pelata, jos kone jaksaa pyörittää Flash-animaatiota selaimessa.
Nyt pc ja konsolit ovat joka tapauksessa jakamassa aikani entistä vahvemmin erilaiseen pelaamiseen. Konsoleilla voi rentoutua ilman säätämistä, ja se on tärkeää. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tekninen virittäminen innostaa, vaikka joskus Voodoo-muistin asettaminen boottilevyltä oli itsestäänselvä osa pelaamista. Ensi vuoden kiinnostavimpiin kuuluva peli Mass Effect 2 on minulle konsolikokemus, vaikka ensimmäinen peli oli pc:llä teknisesti parempi. Toisaalta saman tekijän Dragon Age on minulle puhdas pc-valinta jo modienkin takia: harrastajapohjalta DA:n Morriganille saa sen verran nätimmän naaman, että digiromanssia uskaltaa edes harkita.
Janskuli elokuvissa…
Näissä blogautuksissa on monilla ollut tapana puhua peliviihteen lisäksi myös muusta poppikulttuurista, joten avaudun nyt myös musiikista ja elokuvista. Perheenlisäyksen ja sitä edeltävän raskauden takia varsinaisissa elokuvateattereissa käyminen on jäänyt tietenkin vähemmälle, mutta DVD:llä vastaan on tullut pari mielenkiintoista tapausta.
Innostuin aikoinaan Dynasty Warriors -peleistä enemmän kuin on terveellistä, ja lukaisin tietysti myös Romance of Three Kingdoms -kansalliseepoksen. Siksi oli kiinnostavaa katsoa John Woon yltiöpatrioottinen Red Cliff, joka oli kuin Dynasty Warriors the Movie. Kun uusia hahmoja ilmestyy ruutuun, heidän viereensä plärähtää esittelyteksti, joka on kuin videopelistä. Taistelukohtauksissa taas eletään kahdessa todellisuudessa: perusmokut syttyvät tuleen ja räjähtelevät kappaleiksi Pelastakaa sotamies Ryanin rantakohtauksessa samalla kun kenraalit pelaavat Dynasty Warriorsia helpolla vaikeustasolla.
Suomeen DVD:llä saapunut versio Red Cliffistä on silputtu puolet lyhyemmäksi kuin kahden elokuvan mittainen alkuperäistarina. Se selittää varmasti sen, miksi elokuva tuntui niin katkonaiselta. Tarinan kärryillä pysyi lähinnä siksi, että se oli tiedossa jo etukäteen. Toisaalta taistelukohtausten koko on omassa luokassaan. Woo on polttanut Red Cliffiä varten varmasti keskikokoisen metsän verran puuta. Erityisen hersyvä oli kohtaus, jossa Zhuge Liang varastaa Cao Caolta 100 000 nuolta.
Toinen mainitsemisen arvoinen DVD-löytö on Altered, jonka bongasin Makuunin poistokorista parilla eurolla. Erikoisen ufo-tarinan ohjasi Blair Witch Projectin aikoinaan duunannut Eduardo Sanchez. Leffojen tyyli on kaukana toisistaan, vaikka molemmissa ollaankin pelottavissa metsissä. Alteredin juonenkäänteitä ei viitsi spoilata, mutta kerrottakoon että gorea, pelottelua ja huumoria oli mukana sopivissa määrin, enkä puhu nyt tahattomasta huumorista. Hankin leffan Huonojen Elokuvien Iltaa varten, mutta katselun jälkeen kaikki paikallaolijat olivat yhtä mieltä siitä, että kyseessä oli oikein miellyttävä ja kliseitä välttelevä pätkä.
Pettymykseksi osoittautui sen sijaan Sam Raimin Drag Me To Hell. Elokuvaa oli hehkutettu minulle sillä varjolla, että Raimi palaa siinä Evil Deadin aikaiseen huumorikauhuun. Tunnelma oli kieltämättä sellainen, mutta elokuva ei silti tehnyt mitään vaikutusta. Syytä siitä elokuvan sliipattua tyyliä, josta tulivat enemmänkin mieleen Hauntingin kaltaiset kökköuusioinnit. Tietokonetehosteetkin näyttivät liian kiiltäviltä.
… ja konserteissa.
Jotta viihteen pyhä kolminaisuus täydentyy, puhutaan myös musiikista. Olen tämän vuoden aikana käynyt konserteissa suorastaan luonnottoman usein, ja vuoden teemana on selkeästi nostalgia. Suomessa ovat rampanneet esimerkiksi uudelleen kasautunut Faith No More, Metallica ja Placebo, jotka ovat tuttuja jo 80- tai 90-luvuilta. Ei siinä mitään. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän uusi musiikki jaksaa kiinnostaa, joten vanhoja aikoja on ollut mukava muistella.
Ihmeellistä kyllä, näistä vähiten jaksoi innostaa Metallica. Ukkojen show-meininki on viimeisen päälle kunnossa, ja neljän ilmansuunnan lavarakennelma on yleisöystävällisyydessään omaa luokkaansa. En kuitenkaan puhuisi energisyydestä, kun tätä keikkaa muistelee, eikä uuden levyn painottaminen auttanut asiaa. Mielenkiintoisinta oli seurata basisti Trujillon touhua. Miehen autenttinen metalliposeeraus ja yleinen ilme toivat hyvällä tavalla mieleen enemmänkin Sepulturan tai Slayerin.
Brittiläinen angstirock-kööri Placebo oli visuaalisesti mielenkiintoinen tapaus. Molkon määkivä laulutyyli ärsyttää joitakin ihmisiä niin paljon, että on hupaisaa nähdä bändin jatkavan vuosien läpi samalla kun sen brittiläiset aikalaiset vajoavat unohduksiin. Bändin tapa viihdyttää yleisöä oli myös erikoinen: lämppärin ja pääaktin välillä näytettiin Hämärän rajamailla -tyylisiä lyhytelokuvia. Kolme encore-settiä ja hienot videoscreenit jättivät yleisesti sen vaikutelman, että bändi ottaa yleisön viihdytättämisen todella vakavasti työn kannalta. Täytyy arvostaa.
Paras tapaus oli kuitenkin kesän Faith No More -ulkoilmakeikka. Vaikka reunion ei synnyttänyt ainakaan vielä uutta studioalbumia, ei hyvästä materiaalista ollut puutetta. Kummallisinta oli nähdä videopelien ääninäyttelijänä viime aikoina loistanut Mike Patton. Ukko oli kuin aikakoneesta ulos astunut, kun muu bändi oli harmaantunut rajusti mutta arvokkaasti. Pattonin videopelivalintoja täytyy myös ihailla, sillä äijä on rääkynyt molemmissa Left 4 Deadeissa, Portalissa ja Darknessissa (ja Bionic Commandossa, mutta aina ei voi onnistua).
Ja tähän Pyykkönen lopettaa, kiitos ajastanne. Ehkä seuraavalla kerralla voisi puhua vaikka kirjoista ja pöytäroolipeleistä…