Etsi
Vuosien ajan on väitelty siitä, mikä kahdesta keskimmäisestä Rambosta on se huonoin Rambo-teos. Enää ei tarvitse: tässä on voittaja.
Ihanaa, ettei tarvitse kaivaa PlayStation 2:ta kaapista joka kerrata, kun haluaa pelata Blitzballia!
Pulmaprofessorin ja ässäjuristin kohtaaminen on mainio yhteisseikkailu pulman- ja oikeudennälkäisille pelaajille.
Yaiba: Ninja Gaiden Z on taatusti erilainen irtiotto tutusta mätkinnästä, mutta lopputulos ei ole onnistunut.
Yoshi’s New Island on osa-alueiltaan vaatimattomampi kuin alkuperäinen mestariteos – tämä jatko-osa ansaitseekin vain vaimeat ja lyhyet aplodit.
Hearthstone on herkkua varsinkin Warcraft-fanille. Kaikki kuulostaa, näyttää ja tuntuu niin kivalta ja herkulliselta.
Tyypilliset räiskintämoninpelit ovat kaukana tästä veikeästä väri-ilottelusta.
Tales-sarjan erikoisuus on moninpelattavat taistelut. Pitkät seikkailut syventävät pelaajan suhdetta pelattavaan hahmoon, mutta peliporukan koossa pitäminen on haasteellista.
Ydinsota on kamaluudestaan huolimatta lumoava aihe, jota First Strike kuvaa taitavalla tavalla.
Weapon Shop de Omasse on omaperäisempi käsikirjoituksessa kuin pelattavuudessa. Rytmipeliksi musiikki on vaatimatonta ja kertakäyttöistä.
Hyvin virtaviivaista rakentelua niille, jotka nauttivat masentavista haasteista.
Tyylikkään pimeä hiiviskely kärsii epätasaisesta toteutuksesta. Sopii tulokkaille paremmin kuin vanhuksille, mutta pelikokemuksessa on säätövaraa.
The Stick of Truth on harvinainen lisenssipeli: se tajuaa esikuvansa, kunnioittaa sitä ja tuntuu siltä, mutta myös parantaa sitä pelillisillä elementeillään.
