Voisi kuvitella, ettei nykypäivän väkivallalla mässäilevässä yhteiskunnassa mikään pystyisi hätkähdyttämään. No, paitsi paljas pinta ja videopelit, joiden väkivalta on nykyisin niin realistista, että suorastaan hirvittää. Muistatteko God of Warien kauhistuttavat veriteot tai Grand Theft Autojen hirmuiset väkivaltaisuudet? Ne ovat lastentarhamateriaalia järjestyksessään yhdeksännen Mortal Kombatin rinnalla. Onkin jo korkea aika, että joku yrittää tosissaan!
Kukkahattutätien alkuperäisen kauhistuksen uusin tuleminen on monella tapaa paluu turpaanmätön ja kornin väkivaltaviihteen alkulähteille. Nykypäivän graafisin herkuin höystetty Mortal Kombat lainaa Street Fighter IV:n ajatusmaailmaa ja palauttaa taistelumekaniikan onnistuneesti 2d-juurilleen. Samalla sarjan mytologia käynnistetään typerän nerokkaasti uudelleen, jopa entistä brutaalimpana.
Vähättelemättä sarjan tuoreempia osia, joihin mahtuu onnistuneitakin lisäyksiä, uutukaisen lähestymistapa on täysin oikea. Juuri tällaisena verilöylyn kulta-ajat muistetaan. Vaikka sarja tunnetaankin hiotun pelimekaniikan sijaan nimenomaan verisyydestään, alkuperäiset pelit olivat ylilyövästä liiketarjonnastaan huolimatta aina helposti lähestyttävissä ja nautittavissa. Uusi Mortal Kombat poimii klassisten osien oleellisimmat elementit ja päivittää ne sarjan viihdyttävimmäksi osaksi.
Aikajana uusiksi
Alkuasetelma kertoo, kuinka ulkomaailman valloittajakeisari Shao Kahn selviytyi Mortal Kombat: Armageddonin voittajaksi, käynnisti maailmanlopun ja tappoi kaikki tielleen asettuneet. Haaskalintujen aterioidessa pätkittyjen taistelijoiden levinneillä sisälmyksillä Shao Kahn päihittää viimeisenä vastarintana ukkosenjumala Raidenin, joka onnistuu siirtämään viimeisellä hengenvedollaan näkyjä tulevasta tuhosta alkuperäisen Mortal Kombatin aikaiselle itselleen.
Taustoitus on tällä kertaa hyvin oleellinen, sillä huomattava siivu pelistä vietetään suoraviivaisessa tarinatilassa, jossa pelaajat loikkivat hahmosta ja taistelusta toiseen tarinan sanelemaan tahtiin. Taisteluiden välissä nähdään runsaasti sarjan kornin hengen tavoittavia välivideoita, joissa käydään läpi kolmen ensimmäisen pelin tapahtumat Raidenin visioista johtuvine muutoksineen. Yllättävän pitkä kampanja tuo outoa mytologiaa esille niinkin mielenkiintoisesti, että lopputekstien rullatessa on vaikea tukahduttaa intoa kerrata Mortal Kombat 3:n jälkeisiä tapahtumia nettiin raapustetuista tietopaketeista.
Fanit osaavat odottaa peliltä enemmänkin sisältöä, eivätkä he joudu pettymään. Vaikka uutuusosa ei ole sarjan sisältörikkain, koluttavaa riittää enemmän kuin riittävästi. Perinteisen Arcade-tilan lisäksi pelaajat pitää kiireisinä sekä verkkokahinat että kolmisensataa tehtävää sisältävä haastetorni, jossa asteittain vaikeutuvien taistelutilanteiden rinnalla on myös hauskoja minipelejä. Kehittäjät ovat panostaneet vaihteluun ja monipuolisuuteen toden teolla, eikä pelitilojen parissa ahkerointi suinkaan mene hukkaan. Koko ajan keräytyvillä pisteillä voi avata mielenkiintoista lisämateriaalia uusien pukujen, luonnostaiteen ja jopa salaisten Fatality-lopetusliikkeiden joukosta.
Klassisella otteella
Taistelut pyörivät neljän hyökkäysnapin ja torjunnan ympärillä. Klassisia osia pelanneet tuntevat olonsa heti kotoisaksi ja – mikä hienointa – osaavat todennäköisesti yhä naputella hahmojen erikoisliikkeitä ulkomuistista. Samalla perushyökkäysten ja näyttävien erikoisliikkeiden makuun pääsee helppojen näppäinyhdistelmien ansiosta nopeasti, joten oppimiskynnys ei ole korkea uusille tulokkaillekaan.
Todelliset kyntensä Mortal Kombat näyttää liikkeiden näyttävässä kombottamisessa, joka vaatii harjoittelua ja runsaasti omatoimista testailua. Etenkin vastustajan lyöminen ilmaan ja muutaman iskusarjan latominen ennen maahantömähtämistä tuntuu erittäin tyydyttävältä. Samaa voi sanoa myös onnistuneista komboista kahdella hahmolla erillisessä paritaistelumuodossa. Siksi onkin hieman kummallista ja harmillista, että kombotukseen koulutetaan hyvin pintapuolisesti etenkin, kun pelin opetusosuudet keskittyvät huomattavasti kattavammin kaikkeen muuhun aina lopetusliikkeisiin asti.
Yhteenotot näyttävät ja tuntuvat hyvältä. Hahmot reagoivat ohjaukseen jämäkästi ja liikkuvat selkeästi, joten pelaaja pysyy hyvin perillä ruudun tapahtumista. Pelin yksityiskohtainen ilme ja hahmojen mainiot liikeanimaatiot saavatkin reilusti lisäpontta, kun iskut repivät vaatteita ja jättävät julmetun näköisiä haavoja ympäri hahmojen ruumiita. Pieniä hupaisia bugejakin mahtuu mukaan, ja onpa pelissä onnistunut muutamaan otteeseen kampittaminen ilmassa. Sen sijaan Shao Kahnin ja Goron kaltaiset pelin omia sääntöjä rikkovat pomohahmot ovat tarkoituksella varsinaisia hampaidenkiristäjiä.
Näyttävän verijuhlan kruunaa taistelijoista leviävät verilammikot, jotka värittävät areenat ja itse taistelijat punaiseksi, vihreäksi tai mustaksi. Juonisyistä tarinatilan hahmot pysyvät kuitenkin vaurioitumattomina, mutta muissa tiloissa hahmot ovat vapaata riistaa.
Viimeistele verityö!
Oma kivulias lukunsa on röntgenhyökkäykset, joiden tuhovoiman pelaajat voivat päästää valloilleen alalaidassa olevan mittarin täytyttyä vastapuolen iskuista. Street Fighter IV:n ultrakomboja muistuttavat hyökkäykset menevät pintaa syvemmälle ja näyttävät, kuinka liikkeet musertavat uhripoloisen luustoa ja sisälmyksiä erittäin kivuliaan näköisesti. Ilmestykset ovat absurdiudeltaan niin lähellä Fatality-lopetusten luokkaa, ettei liikkeet nähdessään voi muuta kuin pidättää nauruaan.
Mittarin ei tarvitse täyttyä kokonaan, jotta vastustajan voi yllättää tehohyökkäyksillä. Kolmivaiheisen mittarin ensimmäisen palkin täytyttyä tavanomaisemmista erikoishyökkäyksistä voi latoa tehokkaamman version yhden lisänäppäimen avulla, ja toisen palkin täytyttyä käyttöönsä saa hyödyllisen kombonrikkojan. Eri vaihtoehdot tuovat kahakoihin kutkuttavan dynamiikan, sillä tehokkaammilla hyökkäyksillä pelaajat voivat tasapainottaa epätoivoistakin tilannetta monella tavalla. Ottelut yleensä pysyvätkin jännittävinä energiapalkin hupenemiseen asti.
Verkko-ominaisuudet ovat taistelupeleille tuttua kauraa. Ottelumuotoja on mukavasti, joskin Super Street Fighter IV säilyttää yhä monipuolisimman verkkokahinoinnin tittelinsä. Julkaisunsa aikaan Mortal Kombatia tuntui vaivaavan liikkeiden ajoituksiin vaikuttava verkkoviive, vaikka yhteys vastustajaan pitäisi pelin mukaan olla hyvä. Viiveen takia onkin suositeltavaa pidättäytyä puhtaasti eurooppalaisessa peliseurassa, mikä onnistuu mainiosti otteluauloilla, joita voi avata itse. Toisin sanoen mitä paikallisempia ottelut ovat, sitä paremmin homma pysyy kasassa.
Kokonaisuutena uusi Mortal Kombat tarttuu kiinni kulkusiin ja vääntää niitä niin kivuliaasti ja absurdisti, että nauruaan hädin tuskin pidättelevät sivustakatsojatkin värähtelevät ajatuksesta. Myönnettäköön, ettei kyseessä ehkä ole markkinoiden hiotuin taistelupeli, mutta ehdottomasti yksi asenteellisimmista, viihdyttävimmistä ja sisältörikkaimmista. Klassisista hahmoista koostuva monipuolinen taistelijakaarti ja eri pelitilat pitävät kuristusotteessaan pitkään. Vanha kunnon Mortal Kombat, tervetuloa takaisin.
Vaihtopelaaja
Hölmöily pitää osata tehdä tyylillä, ja siitä Mortal Kombat -luoja Ed Boon ja NetherRealm-pelistudio ovat tehneet taidetta. Mortal Kombat osaa nauraa itselleen ja kliseilleen, mutta uusi peli on myös yksi viime vuosien kovimmista comebackeista.
Olen pettynyt lukiessani joitakin kommentteja pelin soveltumattomuudesta ”turnauspeliksi”, minkä takia Mortal Kombatia on joissain piireissä väheksytty. Tämä on väärin. Mortal Kombat on enemmän tappelupeli kuin Capcomin lähes urheilupelien kaltaiset Street Fighter IV –pelit, mutta se ei vähennä pelin hupia ja viihdettä.
Tekijöiden kokemus lajityypin parissa näkyy hiotuissa ja tärkeissä yksityiskohdissa, kuten miltä osumat tuntuvat ja kuulostavat. Hahmojen liikkeiden määrä tuntuu äkkiseltään pelottavan suurelta, mutta loppujen lopuksi melkein jokaisella hahmolla on juuri sen verran erikoisliikkeitä ja komboja, että ne on mahdollista opetella. Kunhan osaa parikin hyvää iskusarjaa ja erikoisliikettä, niin pärjää melko hyvin.
Tämä on hieno avaus NetherRealmilta ja uudelta Warner Brothersilta.