Vuonna 1997 julkaistua Half-Lifeä pidetään ihan syystäkin yhtenä pelihistorian suurimmista merkkitapauksista. Valven tarinallinen räiskintäpeli julkaistiin tilanteessa, jossa valtaosa muista räiskintäpeleistä keskittyi puhtaaseen tykitykseen, usein moninpelin muodossa. Ei sattumalta, sillä Doom ja Quake olivat vakuuttaneet koko maailman siitä, että tämä oli se räiskintäpelien oikea suunta.
Half-Life oli aivan älytön hitti ja muutti pelaavan maailman mielipiteet kerralla, sillä sen jälkimainingeissa kaikki muut lähtivät vuorostaan tehtailemaan Half-Life-kopioitaan, usein kehnommalla menestyksellä.
Lue myös: Sophie Turner loukkaantui Tomb Raider -sarjan kuvauksissa – tuotanto jäissä
Mutta tiesittekö, että myös Half-Life sai jatkoa? En tietenkään puhu nyt Half-Life 2:sta, vaan yhä siitä alkuperäisestä Half-Lifestä. Sille kun julkaistiin kaksi virallista laajennusta, Opposing Forces ja nyt käsittelyssä oleva Blue Shift. Lisälevyjen kehityksestä vastasi firma, joka tulisi myöhemmin tunnetuksi monellakin tavalla, eikä läheskään aina positiivisessa mielessä. Se firma oli tietenkin Gearbox Software.
Half-Life: Blue Shiftin tarina alkaa vuonna 1999, jolloin aivan upouusi pelifirma, Gearbox Software, sai yllättävän herkullisen tilaisuuden, sillä heidät palkattiin kehittämään Half-Lifen lisälevyjä, joista jälkimmäistä — Blue Shiftiä — ei edes tarkoitettu PC-peliksi! Ajan hengen mukaisesti Half-Lifen konsolikäännöksestä ei haluttu pelkkää suoraa kopiota, vaan siihen piti lisätä jotain sellaista, joka toivottavasti innostaisi myös miljoonat PC-versioiden omistajat sijoittamaan rahansa myöskonsoliversioon. Se jokin oli tässä tapauksessa Blue Shift.
Hieman huvittavasti koko Half-Lifen Dreamcast-versio ei ikinä edes ehtinyt kauppoihin, pelin julkaisijan mukaan ”muuttuneesta taloustilanteesta johtuen”. Tämä ”muuttunut taloustilanne” oli tietenkin Dreamcastille tarjoiltu tyrmäysisku vain parin vuoden elämän jälkeen. Blue Shift oli kuitenkin tehnyt firman päättäjiin ja sitä messuilla pelanneisiin sen verran suuren vaikutelman, että Gearbox pistettiin samaan vauhtiin kääntämään se myös PC:lle.
Hauskaa on myös se, että Blue Shiftin rinnalla Gearbox pääsi parantamaan myös sitä alkuperäistä peliä, sillä 3D-teknologia oli parissa vuodessa kehittynyt niin paljon, että Half-Lifen hahmomallit näyttivät jo sangen kehnoilta, joten Dreamcast-versiota varten kehitetyt paremmat 3D-mallit lisättiin myös PC-versioihin. Tätä juttua varten pelasin kuitenkin sitä ihan alkuperäistä versiota, jossa ei ole mitään sen kummempia tuunauksia.
Mutta mikä se Blue Shift oikein on? Ei toki mikään varsinainen jatko-osa, vaan enemmänkin sivutarina. Kaikki muistavat varmasti Half-Lifestä ystävällisen turvamies Barneyn, joka Gordon Freemanin seikkailun aikana avustaa tätä pariinkin kertaan. Blue Shift kaikessa yksinkertaisuudessaan kertoo Barneyn tarinan sen saman pienoisen tieteisonnettomuuden aikana.
Koska kyse on tällaisesta rinnakkaistarinasta, kehitystiimi on tietenkin heitellyt mukaan paljon pienoisia pääsiäismunia fanien bongattavaksi. Gordon Freemanin voi tietenkin nähdä tarinan aikana muutamaankin kertaan, joskin hänen kanssaan ollaan tekemisissä hyvin vähän. Lisäksi sivuhahmot heittelevät kommentteja, jotka viittaavat Half-Lifen ja Opposing Forces –lisälevyn tapahtumiin. Ja voipa tarkkaavainen pelaaja nähdä vaikka G-Maninkin, jos sattuu katsomaan oikeassa paikassa oikeaan suuntaan. Hauskaa fan serviceä!
Se on kuitenkin todettava, että Blue Shift on auttamattoman lyhyt peli. Vaikka ei olisi mikään nopeuspelaaja, sen pystyy pelaamaan läpi muutamassa tunnissa, mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää. Sen oli kuitenkin tarkoitus olla vain pieni lisuke sen varsinaisen Half-Lifen kylkiäisenä. Vähemmän ymmärrettävää on, että se on myös paljon tympeämpi kokemus kuin Half-Life. Tai no, on sekin ymmärrettävää, mutta selitys ei ole niin kiva: Gearbox ei ole Valve.
Siinä, missä esimerkiksi Valven tyypit ovat jo aivan alkuvaiheistaan saakka testanneet pelejään pitkään ja hartaasti varmistaakseen, että pelaajat pystyvät koko ajan helposti ympäristön vihjeistä tajuamaan, mihin kuuluu mennä ja mitä kuuluu tehdä, Gearbox… No, sanotaan kauniisti, että en usko heidän tehneen samaa. Etsin yhdessäkin kohdassa tietä eteenpäin oikeasti 15 minuuttia, kunnes läpipeluuohjeita katsomalla huomasin, että yhdelle täysin pikimustalle seinälle oli heitetty mustat tikkaat, joita pitkin pääsi ylöspäin. Kiitos tästäkin, Randy.
Samanlainen turhautuminen värittää monia muitakin pelin puzzleja ja osioita, joissa ratkaisu on kyllä selvä (koska se on 9/10 ”työnnä esine liian korkean hypyn eteen ja hyppää sen päältä”), mutta toteutus vaatii paljon ärsyttävää ja turhauttavaa nysväystä, että saa esineet juuri oikeille paikoille.
Onko Blue Shift siis karu pettymys? No, on ja ei. Se ei ole läheskään yhtä hyvä peli kuin Half-Life mikä ei toki sinänsä ole suurikaan ihme. Onhan kyseessä kuitenkin yksi oman sukupolvensa parhaista peleistä, ja peli, joka vielä miltei 30 vuotta myöhemminkin on ihan pelikelpoinen ja viihdyttävä teos. Mitä nyt ne vuoden 1997 tekstuurit näyttävät 4K-monitorilla niin karmeilta, että luulin kyseessä olevan bugin. Mutta se pelattavuus ja tarinankerronta ovat yhä kokemisen arvoisia, varsinkin jos ne asettaa siihen kontekstiin, miten tajunnanräjäyttäviä ne olivat vuonna 1997.
Lue myös: Retrostelussa Half-Life 2 – historian yliarvostetuin peli
Mutta Blue Shift on vähän kehno peli, vaikka sitä ei edes vertaisi Half-Lifeen sen suuremmin. Se on lyhyt ja kankea, eikä lopulta sisällä paljon uutta, kuten uusia vihollisia tai aseita. Mutta toisaalta, täytyy huomioida konteksti. Blue Shift tehtiin todellakin Dreamcast-version kylkiäiseksi, joten olisi aika kohtuutonta odottaa suunnatonta määrää uutta sisältöä.
Eikä Blue Shift mikään surkea peli ole näinkään. Se fan service tosiaan toimii ihan viihdyttävästi ja vain niiden klassisten Half-Life-ääniefektien kuuleminen taas vuosikausien tauon jälkeen tuntui kuin paluulta kotiin pitkän matkan jälkeen ja pisti minut taas pelaamaan sen alkuperäisen pelin läpi.
Miikka Lehtonen