Kun maaliskuun loppupuolella 3D Realms julkisti, että se on julkaisemassa uusintaversion Painkiller-pelistä, moni peluri innostui hurraamaan ja juhlimaan kuin kyseessä olisi ollut jääkiekon maailmanmestaruus. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, ainakaan jos on pelannut sitä alkuperäistä Painkilleriä. Mutta jos ei ole, niin ehkä tässä kohtaa olisi hyvä selittää, miksi peli nauttii edelleen niin legendaarisesta maineesta.
Vuonna 2004 julkaistu Painkiller oli puolalaisen People Can Fly -studion ensimmäinen peli, ja se vakuutti sekä pelaajat että erinäiset pelijulkaisijat kertaiskusta niin tehokkaasti, että firma palkattiin seuraavaksi tekemään PC-versiota Microsoftin Gears of Warista. Tämä oli tietenkin suunnaton luottamuksenosoitus, koska Gears of War oli aikanaan firman suurin nimi Halon jälkeen.
Historian turhimpana tempauksena itse peli pyörähtää käyntiin usean minuutin mittaisella videointrolla, jossa sankarimme ajaa sadekelillä kohtalokkaan kolarin. Vuosia myöhemmin hän kohtaa valoisassa kappelissa viittaan sonnustautuneen tyypin, joka näyttää kuin huonon Lord of the Rings -videopelin pahikselta. Tällä kertaa kyseessä on kuitenkin ilmeisesti enkeli, joka selittää sankarillemme ja pelaajalle, että hänen kakkunsa kiirastulessa on miltei ohi, ja jos hän tekee taivaan piikkiin vielä yhden keikan, hän pääsee vihdoin siirtymään eteenpäin ja taas yhteen auto-onnettomuudessa kuolleen vaimonsa kanssa.
Kutsun taustatarinaa turhaksi kahdestakin syystä: ensinnäkin se on jäätävän kliseistä ja kehnosti kerrottua settiä, ja lisäksi täysin tarpeetonta. Painkiller ei kaipaa tarinaa tai suurta paatosta, koska homman suurin koukku on se itse pelattavuus. Ja tältä osin peli saakin sitten paremmat pisteet, koska se lataa korttinsa pöytään jo ensimmäisten sekuntiensa aikana. Pelaaja heitetään keskelle synkeää hautausmaata ja käteen lyödään kaksipiippuinen haulikko. Sitten haudoista hyppii esiin luurankoja, joita sitten tykitetään kikkelihevin tahtiin kumoon. Ei voisi olla paljon selkeämpää.
Rempseän tykityksen ohella se pelin toinen suuri tavaramerkki on, että se nojaa hyvin vahvasti räsynukkefysiikoihin, mikä oli vuonna 2004 kova juttu. Kaikki viholliset lentävät kuollessaan pitkin seiniä tai taivaisiin raajat villisti heiluen. Muutaman kentän jälkeen arsenaaliin lisätään pelihistorian parhaimpiin aseihiin kuuluva vaarnanheitin, joka laukoo metrin mittaisia teräviä sauvoja. Fysiikkavetoisessa pelissä tämä tietenkin tarkoittaa, että osuman saaneet viholliset lentävät kohti horisonttia ja jäävät roikkumaan vaarnasta kun vihdoin törmäävät seinään. Ja jos tästä ei saa irti hupia, on sieluton tyyppi.
Ja siinä se Painkiller sitten melkein olikin. Peli muistetaan rakkaudella, koska se oli jo vuonna 2004 tavallaan hyvin retrohenkinen räiskintäpeli, kuin nykyään niin suositut “boomer shooter”-pelit tahollaan. Half-Lifen jälkimainingeissa firmat olivat innostuneet tarinavetoisten räiskintäpelien kehittämisestä, joten peli, jossa vain tykitettiin turbovauhdilla satoja vihollisia kumoon, tuntui piristävältä tapaukselta. Asiaa tietenkin auttoi myös se, että Painkillerin pelaaminen tuntui hyvältä.
Tämä hohto tekee pelistä tavallaan myös ajattoman klassikon. Okei, räsynukkefysiikat eivät enää herran vuonna 2025 ole mikään ihmeellinen juttu, eikä Painkillerin aikanaan niin komea ulkoasukaan enää varsinaisesti räjäytä tajuntaa. Spektaakkeli toimii kuitenkin yhä, ja kun se ensimmäisen maailman pomo, satojen metrien korkuinen jättiläinen, saapui paikalle, olin yhä huumassa. Siitäkin huolimatta, että selvästikään peli ei ole 100% yhteensopiva modernien näytönohjainten kanssa, koska vihollisen olkapää näytti siltä kuin siitä olisi kasvanut ulos jonkinlainen muotoaan muuttava antenni.
Täten uusintaversio tuntuu hieman ristiriitaiselta jutulta. Paperilla on tietenkin hienoa, jos joku tekee samanlaisen pelin sellaisessa muodossa, että se pyörii ilman ongelmia moderneilla koneilla, paremmilla grafiikoilla höystettynä. Tällaisen uusintaversion tarve ei ole huutava, koska tosiaan se alkuperäinenkin viihdyttää yhä, mutta silti! Se varsinainen arveluttava juttu onkin, että en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että uusintaversiota ollaan tekemässä tältä pohjalta. Pikemminkin huolestuttaa, että hommaa yritetään modernisoida ja tuunata liikaa, jolloin uusintaversio voi pahimmassa tapauksessa missata täysin sen pointin, joka teki alkuperäisestä Painkilleristä niin huikean pelin.
Joten ei kai tässä lopulta voi sanoa kuin sen klassisen: toivotaan parasta, pelätään pahinta. Sitä odotellessa Painkillerin ja sen lisäsisällön saa GoG.comista pikkurahalla ja pieniä graafisia outouksia lukuunottamatta homma toimii yhä mainiosti, joten pahimmassa tapauksessakin ainakin se alkuperäinen peli on yhä kaikkien nautittavissa. Ja alkuperäisen pelin kehittäjät puolestaan taas työstävät erinomaista kauhuräiskintäpeliään, Witchfireä, jota voi pelata vaikka saman tien.
Lue myös: Painkiller-konkarit paljastivat fantasiaräiskintä Witchfiren
Lue myös: Herää, kulta! NESin karmein peli löytyi vihdoin!
Lue myös: Lethal Enforcersin realistinen aseväkivalta raivostutti Yhdysvaltojen senaatin
Miikka Lehtonen