Viime viikolla esitin kuuman väitteen, jonka taustalla seison yhä ylpeästi: Volitionin Saints Row 2 oli parempi GTA-peli kuin samaan aikaan ilmestynyt Grand Theft Auto IV. Teesini lyhyt versio on, että Saints Row 2 ei unohtanut sitä hirmuista kaaosta ja kohellusta, josta GTA-pelisarja aikanaan tuli tunnetuksi, toisin kuin GTA IV.
Lue myös: Saints Row 2 oli parempi GTA-peli kuin Grand Theft Auto IV
Tarkoittaako tämä, että minun mielestäni GTA IV oli sitten vuorostaan huono peli? Ei toki. Joskin rehellisyyden nimissä pitää tunnustaa, että se oli kyllä aikanaan kaikesta huolimatta minulle melkoinen pettymys, osittain koska se ei ollut sitä, mitä Saints Row 2 sitten tarjosi, mutta myös muista syistä. Pureudutaanpa nyt näihin syihin ja pohditaan, mitä kaikkea hyvää paketista kuitenkin löytyy.
Pelialan sitkeä urbaani legenda tietää kertoa, että Microsoftilla olisi ollut tilaisuus ostaa yksinoikeus Grand Theft Auto III -peliin, mutta he jättivät sen käyttämättä. Legendan tarkoituksena on tietenkin saada Microsoftin peliosaston tyypit näyttämään typeriltä, koska he päästivät yhden pelihistorian suurimmista hiteistä lipsahtamaan Sonyn koriin. Legendassa kuitenkin unohtuu se, että vaikka Rockstarin kehittäjät tosiaan tiettävästi esittelivät GTA III:a Microsoftille kauan ennen pelin julkaisua, he eivät olleet saapuneet Microsoftille sen esittelyä varten. Ehei. GTA III oli loppukaneetti tilaisuudessa, jossa Rockstar etsi julkaisijaa sille todelliselle tulevalle megahitilleen: Austin Powers -elokuviin pohjautuvalle karting-pelille.
Miten tämä liittyy yhtään mihinkään, joku nyt kysyy. Vastaus on helppo: kun GTA III oli työn alla, juuri kukaan – edes pelin kehittäjät itse – ei odottanut siltä paljon mitään. Tilanne oli täysin päinvastainen, kun Rockstar työsti sarjan seuraavaa osaa, joka olikin sitten GTA III:n, Vice Cityn ja San Andreaksen megamenestyksen seurauksena julkaisuvuotensa odotetuin peli.
Tämä tiedostettiin myös Rockstarilla, ja GTA IV:stä suunniteltiin sarjan suurinta ja kauneinta osaa. Sitä teosta, joka tuntuisi vihdoin kuin pelattavalta gangsterielokuvalta ja jonka uskomaton teknologia räjäyttäisi pelaajien tajunnat. Ennen julkaisua peliä mainostettiin hyvin tunnelmallisilla elokuvilla, jotka keskittyivät vain Koyaanisqatsi-henkisen musiikin tahtiin esittelemään nousevan auringon valossa kylpevää pelin kaupunkia. Taustalla ei suinkaan ollut pelkkä hifistely ja “pelitkin ovat taidetta”-perseily, vaan ihan ymmärrettävä ja aiheellinen keuliminen. Rockstarin koodarit ja taideosasto olivat tehneet uskomattomasti työtä saadakseen pelin version New Yorkista tuntumaan ja näyttämään kuin elävältä maailmalta.
Vaikka toki ajan hammas onkin sittemmin puraissut GTA IV:tä 17 vuoden aikana, tavallaan kuluvat vuodet ovat myös alleviivanneet suorituksen suuruutta. Tyypit tosiaan tekivät pelin, joka näytti ja tuntui näin realistiselta ja elävältä vuoden 2008 teknologialla.
Realismi oli muutenkin päivän sana, sillä GTA IV hidasti tahtia ja yritti kannustaa pelaajaa fiilistelemään pelin maailmassa. Tuntemaan olevansa oikeasti pelin päähenkilön saappaissa. Tarinaa on runsaasti enemmän kuin edes GTA III -trilogiassa, ja sitä kerrotaan pitkien ja elokuvamaisten välianimaatioiden kautta. Ratkaisu ei toki ole näin jälkikäteen mitenkään yllättävä, sillä Rockstarin myöhemmät pelit ovat nojanneet entistä vahvemmin samoihin pilareihin. Eikä ratkaisussa myöskään ole mitään varsinaista vikaa, mutta hitaampi ja realistisempi tempo tuntui GTA III:n vauhdikkaaseen kohellukseen tottuneesta yllättävältä, eikä aina hyvällä tavalla.
Täytyy rehellisesti tunnustaa tässä välissä, että en ollut pelannut GTA IV:tä ihan muutamaan vuoteen. Muistin pelin tarinan suuret linjaukset, eli lähinnä sen, että pelaaja ohjastaa Serbiasta Yhdysvaltoihin muuttavaa miekkosta, jolla on synkeä menneisyys, ja joka vapauden maassa ajautuu keskelle suurta rikosvyyhtiä yhdessä puupäisen serkkunsa kanssa. Se toinen juttu, jonka muistin GTA IV:stä oli, että autoissa tökki jokin. En muistanut, mikä se jokin oli, mutta mieleeni oli palanut pysyvästi ajatus siitä, että autoissa on jotain vikaa.
Tämä muisto sai vahvistuksen välittömästi pelin aloittamisen jälkeen ja pystyin hyvin pian alleviivaamaan sen “jonkin”: ajotuntuma on aivan karmea. GTA IV sisältää aikaisekseen hämmentävän realistisen ja vaikuttavan fysiikkamallin, joka saa autojen liikkeen näyttämään elokuvamaisen realistiselta ja komealta. Samalla se saa autoilla pelaamisen myös tuntumaan aivan karmealta, koska muutamaa huippuautoa lukuunottamatta kaikilla pelin autoilla ajaminen tuntuu siltä kuin yrittäisi ohjata valtamerilaivaa New Yorkin kaduilla. Jos nopeutta on kävelyvauhtia enempää, autot aliohjautuvat dramaattisesti, ellei sitten vedä jokaisessa kurvissa kunnon käsijarrukäännöstä.
Lue myös: Fallout-sarjan kolmannelle tuotantokaudelle näytettiin vihreää valoa
Persoonallisen ohjaustuntuman kanssa pystyy elämään ihan hyvin siihen saakka, että vastaan tulee ensimmäinen tehtävä, jossa täytyy ajaa takaa tekoälyn ohjastamaa autoa. Nekin kyllä teoriassa operoivat samojen fysiikkamallien kanssa, mutta perinteiseen tyyliin peli tietenkin huijaa ja avustaa tekoälyä siinä määrin, että ne puskevat vaikka satasen vauhdilla kurveista läpi kuin junat raiteillaan. Oheiselta videolta voi ihastella, miten kynnän autoni kanssa seinästä seinään liikennemerkkien, valotolppien ja hodarikioskien lennellessä pitkin taivaan tuulia.
Mutta jälleen: voi hitto, että ne maantielaivat näyttävät hyvältä kyntäessään roskisten ja kanssaihmisten läpi. Kaikki on mallinnettu ja animoitu äärimmäisen realistisesti ja yksityiskohtaisesti. Kadut ovat täynnä roskaa, jalankulkijat oikeasti asettavat painonsa jalkojensa päälle eräänä ensimmäisenä esimerkkinä “inverse kinematics”-fysiikkalaskennasta ja yksityiskohdat menevät niin syvälle, että kun auton ratissa vaihtaa radiokanavaa, Niko oikeasti kumartuu autonsa sisällä näpräämään radiotaan, missä se sitten sijaitsikin. Tällainen yksityiskohtaisuus on vaikuttavaa vielä vuonna 2025, mutta vuonna 2008 se oli aivan uskomatonta kamaa. Eikä kyse ole pelkästä grafiikkakikkailusta, vaan tällainen meno myös saa koko maailman tuntumaan elävämmältä ja realistisemmalta paikalta, mikä taas vuorostaan imee pelaajaa tehokkaammin sisään sen tarinaan. Tämä on tietenkin erittäin hyvä juttu, kun kehitystiimin tavoitteena tosiaan oli tehdä äärimmäisen immersiivinen interaktiivinen tarina.
GTA IV teki siis paljon oikein ja oli selvästi se todellinen suunnannäyttäjä, jonka jalanjäljissä Rockstarin pelit kulkevat edelleen. Tavallaan tuorein silmin koettuna se toimikin vielä erinomaisen mainiosti ja ymmärrän täysin, miksi monet ihmiset pelaavat sitä edelleen. Tämä on entistä kunnioitettampaa, koska GTA IV:n pelaaminen herran vuonna 2025 ei ole aivan simppeliä puuhaa.
Peli tosiaan oli vuoden 2008 julkaisuksi hyvin kunnianhimoinen, mikä myös vaati, että pelin koodarit kauniisti sanoen oikoivat hieman mutkia ja tekivät ratkaisuja, jotka eivät olleet hirmuisen kestäviä. Jo ilmestyessään GTA IV vaati älyttömän tehokkaan koneen, eikä se silti pyörinyt kovinkaan pehmeästi tai vakaasti. Nykyään tämä ensimmäinen ongelma ei tietenkään ole enää juttu tai mikään, sillä rannekelloissakin on enemmän vääntöä kuin vuoden 2008 pelikoneissa. Valitettavasti ne erikoiset tekniset ratkaisut ovat johtaneet siihen, että suoraan paketista repäistynä GTA IV on nykyään miltei pelikelvoton teos.
Jos pelaa muuttuvalla virkistystaajuudella varustetulla monitorilla, pelin välianimaatiot nykivät ja pätkivät brutaalisti. Välianimaatioiden aikana kamera saattaa yllättäen päättää zoomata vaikka auton lampun sisään ja peli jää junnaamaan paikalleen. Jos sattuu tekemään sen jo mainitun käsijarrukäännöksen, pelin kamera pyörii ympyrää noin 1000 kierroksen sekuntivauhdilla ja saattaa joskus jumittua siihen tilaan, kunnes pelin sammuttaa. Ja tämä siis, jos peli yleensäkään käynnistyy kunnolla, mikä ei ole mitenkään taattua.
Hyvät uutiset ovat, että suurimpaan osaan näistä ongelmista on ratkaisut. Pöytälaatikkokoodarit ovat jo aikaa sitten kehittäneet omat kirjastonsa, jotka kääntävät nykyään huonosti toimivat DirectX 9.0 -kutsut vaikka Vulkan-kirjaston ymmärtämään muotoon ja tarjovat näin paljon entistä paremman yhteensopivan kokemuksen. Koska kyseessä on yleisesti rakastettu peli, tarjolla on myös vino pino erilaisia modeja ja tuunakkeita, jotka parantavat pelin ulkoasua melkoisesti. Jos siis jaksaa vähän näpertää.
Kaikista pelin iän mukanaan tuomista ongelmista ei kuitenkaan pääse modeilla eroon, sillä GTA IV oli jopa vuoden 2008 mittarilla kirjoituksensa ja huumorinsa osalta aika karu pakkaus. Etniset ja seksuaaliset loukkaukset lentelevät tiheään, eivätkä ne todellakaan kuulosta enää nykyään kovin hyvältä. Peli on toki aikansa tuotos ja toimii nykyään hyvänä museoteoksena sille, miten paljon olemme edenneet yhden sukupolven aikana, mutta hyvä silti pitää mielessä, jos ei halua kuunnella moista tekstiä myös peliensä – eli rentoutumiseen tarkoitetun viihteensä – puolelta.
Tästä huolimatta olen iloinen, että palasin GTA IV:n pariin pitkän tauon jälkeen, koska olin hyvällä tavalla yllättynyt siitä, miten hyvin kokemus toimii edelleen. Tätä juttua varten pelasin minimalistisesti tuunatulla versiolla pelistä – lähinnä siis asetukset säädettynä sellaisiksi, että peli ei kaatuillut jokaisessa välianimaatiossa – jotta saisin arkistoitua pelistä ajan hengelle uskollista videomateriaalia. Mutta nyt? Nyt taidan heittää niitä modeja ja tuunakkeita kehiin enemmänkin ja vääntää GTA IV:stä säteenseurannalla ja muilla herkuilla varustetun teoksen, ja pelata sitten sen tarinan läpi uudelleen.
Lue myös: Tuomari-peli oli niin rajua kamaa, että se “sai GTA:n näyttämään Super Mario Kartilta”
Lue myös: Call of Duty -kehittäjien aiempi peli herätti valtavasti pahennusta
Lue myös: Retrostelussa historian oudoin Terminator-peli
Miikka Lehtonen