K-18!
Pelityyppi: Strategia
Kehittäjä: Firaxis
Julkaisija: 2K Games
Julkaisualusta: PlayStation 3, Xbox 360, Windows
Jakelumuodot: levyllä, digitaalinen
Julkaispäivä: 12.10.2012
Pelaajia samalla konsolilla: 1
Pelaajia verkossa: 2
Kiitos veteraanit 1994–2012
Eduardo Rodriguez on sankari. Kymmenien taistelujen veteraanina hän haavoittunut tusina kertaa, nähnyt toveriensa kuolevan ja pelastanut kumppaninsa lukemattomia kertoja raskaan aseensa suojatulella. Muhkeaviiksinen espanjalainen tunnetaan parakeissa lempinimellä ”Lumimies”, mutta avaruuden muukalaisille Rodriguez on yksinkertaisesti kuolema kahdella jalalla. Hän on myös pelaamisen ja satunnaistapahtumien kasvattama pelihahmo, joka on olemassa minun ja vain minun tallennustiedostossani. XCOM synnyttää sankaritarinoita.
Ufoilun saloihin vihityt muistavat näitä samoja tarinoita salaisesta sodasta, joka käytiin muukalaisia vastaan vuonna 1994 pelissä nimeltä UFO: Enemy Unknown. Jenkeissä X-Comina tunnetussa pelissä vaadittiin pitkän tähtäimen suunnittelua ja taktista älliä, mutta sen klassikkostatus ei estänyt vuoropohjaista strategiaa valumasta pelaamisen marginaaliin – tähän asti. Civilizationista vastaava Firaxis tuo UFOn nykypäivään versiona, joka tasapainoilee viihteellisyyden, yleisöystävällisyyden ja aiheuskollisuuden Bermudan kolmiossa. Onko pyhän X-Comin kirkon apostolien jo syytä huutaa pyhäinhäväistystä?
Kun avaruuden valloittajat tulevat lautasillaan, maailman valtiot eivät suinkaan yhdisty yhteiseen rintamaan. Sen sijaan perustetaan salainen järjestö, XCOM, jonka kääpiöbudjetista olisi jotenkin revittävä kyky puolustaa planeettaa sadististen nuljaskojen kiihtyvältä offensiivilta.
Taistelu käydään kahdella tasolla. Tukikohtanäkymässä ihaillaan XCOMin hitaasti laajentuvaa päämajaa ja yritetään varustaa sotilaat tarpeeksi uudenaikaisella arsenaalilla. Yksityiskohdat ovat ehkä muuttuneet, mutta hupi ei: alussa ollaan alakynnessä, mutta hitaalla hivutuksella päästään tasoihin tulivoiman ja tekniikan osalta, kunnes seuraavasta lautasesta lotkahtaa ulos uusi ja kauheampi hirviö. Rahat ovat koko ajan lopussa, joten on ennakoitava ja mietittävä, millä keinoin väki pysyy hengissä ja toimintakykyisenä.
Tukikohdassa ei voi piilotella, sillä kun kansa kokee kolmannen asteen yhteyden, on aika hypätä Skyranger-kuljetuskoneeseen ja toivottaa kaukaiset vieraat tervetulleiksi maapallolle Will Smithin tyyliin. Taistelu on piinaavaa kyräilyä, jossa roolipelimäistä kokemusta keräävät sotilaat yrittävät pysyä hengissä sekä tappaa viholliset suojaa, tiedustelua ja kylkeen koukkaamista hyväksi käyttäen. Sen ei pidä antaa hämätä, että kyse on vuoropohjaisesta taistelusta. Tämä ei ole mitään sivistynyttä sakkia.
Firaxis on tehnyt valtavasti työtä tehdäkseen sotilaiden liikuttelusta näyttävää, jännittävää ja mieleenpainuvaa. Tappolaukaukset ja rynnäköt koetaan pelihahmojen iholle siirtyvän kameran lähikuvista. Pyssyt jyrisyttävät subwooferia kuin Michael Bay -leffa, ja muukalaiset ilmestyvät näkyviin sähisten ja kurnuttaen. Varusteiden ja aseiden tyylissäkin on enemmän kuin ripaus Warhammeria ja Gears of Waria. Musiikissa on yhtä lailla orkestraalista jytää ja sähköistä retroilua, ja sen takana onkin osaksi Deus Ex: Human Revolutionissa säväyttänyt Michael McCann.
UFO-veteraanit saattavat kuitenkin järkyttyä pintamaalin sijaan enemmän siitä, että myös vuoropohjaisen taistelun ydinmekaniikka on uusittu. Sotilaat eivät liiku käyttäen ”aikayksikköjä”, vaan jokaisella on ilman hahmoluokkien kikkakykyjä vain joko liike ja laukaus tai kahteen osaan jaettu pidempi liiketoiminto. Ukot eivät enää näe vain eteen, vaan ne osaavat katsella ympärilleen ja ampua reaktiolaukauksen tarvittaessa taaksepäin. Ne osaavat myös ampua nurkan taakse ja suojan yli. Niinpä peruspelaaminen ja ryhmän asettelu on hyvin erilaista, mutta vanha periaate pätee: varovainen pelaaja pärjää, ja tiimin jäsenten on tuettava toisiaan. Sankareita voi olla kentällä enintään kuusi, joten vuorot menevät vauhdilla, eikä aloittelijoita ole varaa käyttää tykinruokana. Varustelistan kanssa ei sählätä, sillä kranaatit, singot ja aseiden lataus on ujutettu perusvalikon oheen.
Mikään muutoksista tai uudistuksista ei ole periaatteessa huono, vaan peli tuntuu oudosti samaan aikaan sekä tutulta että tuoreelta. Taidolla ja taktiikalla on edelleen väliä, joten on turha puhua modernisoinnin sijaan tyhmentämisestä. Pelin taistelussa on vain yksi suurempi moka: joskus omat ja viholliset ampuvat seinien läpi reaktiolaukauksia, jotka eivät mitenkään voisi oikeasti osua, jos ampujana ei ole röntgenkatseinen teräsmies. Tämän tason moka on liki pakko poistaa päivityksellä, jos se ei ole vain testiversion virhe.
Pc-versiossa on kuuleman mukaan aivan oma käyttöliittymänsä, mutta testatun Xbox-version perusteella konsolipelaajan ei tarvitse olla kateellinen. Ukkojen liikuttelu on niin sujuvaa ja nopeaa, ettei hiirtä osaa edes kaivata. Muutosten ja poistojen vastapainona on myös aiempaa monipuolisempia tehtävätyyppejä, ja abduktioiden ja kaupunkiterrorin lisäksi on selvittävä esimerkiksi pomminpurkamisesta ja VIP-siviilien saattamisesta.
Sotaporno on sekin uuden UFO-sodan täkynä. Vaikka Ufopedia-tietokanta selittää edelleen juurta jaksain örkkien teknologiasta ja biologiasta, mitään ei jätetä täysin mielikuvituksen varaan. Kun tuotantolinjalta pukkaa uutta pyssyä tai vanhat hävittäjäkoneet korvataan ihmiskunnan omalla tuho-ufolla, sotilaspojat tunnelmoivat tohkeissaan, ja muukalaisten ruumiinavauksissakin nähdään heiluvaa skalpellia ja lentävää limaa. Persoonattomat, tomclancymaiset ja silti kumman mukavat sivuhahmot kommentoivat lähes jokaista käännettä. Totta kai Skyrangerin lähtöanimaation ohittaa jossain vaiheessa napinpainalluksella, mutta silti on selvää, että pelintekijät ovat aidosti innoissaan aiheesta.
XCOMin suurin yksittäinen ongelma on se, että vanhaan tapaan peli ei käytä enää täysin satunnaisesti luotuja karttoja, vaan nyt taistelukentät revitään valmiiksi kasatusta kenttäpaketista. Se tarkoittaa, että arvontageneraattorin oikuista riippuen vastaan voi tulla hyvin pian turhan tuttuja maisemia, ja kenttägrafiikan suhteen on muutenkin oltu turhan laiskoja. Peli luo muuten hyvää kuvaa elämää suuremmasta ja planeetankokoisesta taistelusta, mutta illuusio kärsii, kun esimerkiksi Kanadan ja Nigerian metsät näyttävät epäilyttävän samanlaisilta. Isommat lentävät lautaset ovat sen sijaan jopa paljon hienompia ja kiinnostavampia valtauskohteita kuin alkuperäispelin häkkyrät.
Jos pelaajan tavoitteena ei ole päästä vain pätevästi kerrotun tarinan loppuun, pelille saa ikää vaikeustasoja rukkaamalla. Normaalitaso antaa edetä, kun pelaa älykkäästi. Classic-taso hiostaa veteraania, ja Impossiblella jo ensimmäistä tehtävää saa hinkata useampaan otteeseen. Kaksinpelattava moninpelikin olisi, mutta siihen ei löytynyt lainkaan testiseuraa. Todelliset mulderit vääntävät puolestaan päälle Iron Man -tilan, joka antaa pitää vain yhtä tallennusta. Silloin jokaisen sotilaan kuolema on peruuttamaton tapahtuma, jota voi murehtia muistotaulun ääressä: on ikävää nähdä vaikkapa, että alokas Mönttinen tipahti ensimmäisessä tehtävässään ilman tapon tappoa.
Lopulta voi sanoa, että seuraavaksi katsotaan jo kohti pelaajia eikä peliä. Uusi XCOM on perinnetietoinen, äärimmäisen haastava ja fiksu strategiapeli, jolle on toisaalta tehty todella pätevä kasvojenkohotus. Jos strategiapelaaminen ei löydä tällä tavoin uusia faneja, ei vika ole enää genressä.
Arvosana: 9/10
