Vanha on uusi musta
Miksi vanhat pelit ja peli-ideat kiinnostavat edelleen? Nyt en tarkoita retroilua, jossa pelataan alkuperäisiä pelejä alkuperäisillä laitteilla aivan niin kuin ne silloin joskus koettiin. Jos katsoo tämän(kin) Pelaajan arvosteluja, menneet pelivuodet ovat niiden kautta vahvasti läsnä. 64-bittisen ajan tasoloikkia edustaa niitä jäljittelevä Yooka-Laylee, mutta etenkin klassiset seikkailupelit ovat hyvin edustettuina. Syberian ja Dreamfallin uusimpien osien lisäksi menneestä ajasta muistuttaa myös Sexy Brutale, mutta etenkin Thimbleweed Park on sitä itseään – puolet pelistä menee täysin ohi, jollei tunne vanhoja LucasArtsin pelejä.
Tuskin missään muussa viihteenmuodossa kuin peleissä jyllää nostalgia näin vahvasti. Ei tarvitse kuin katsoa verkon ja sosiaalisen median reaktioita joka kerta, kun jostain vanhasta pelistä tai pelisarjasta on tulossa joko uusioversio tai jatko-osa. Esimerkiksi omissa kanavissamme harvalla pelillä on ollut samanlaista vetoa kuin tulevalla Crash Bandicoot -kokoelmalla, eikä kyseessä edes uusi Crash-peli vaan ainoastaan vanhojen remasterit.
Ymmärrän kyllä nostalgian ja tutun sekä turvallisen vetovoiman. Ymmärrän myös sen, että esimerkiksi LucasArtsin seikkailujen kaltaiset pelit katosivat vuosiksi kokonaan, mutta sille oli myös syynsä – ne eivät enää myyneet eli kiinnostaneet tarpeeksi. Ja aika tietenkin kultaa muistot. Siksi on helpompi innostua vanhan paluusta, joka herättää vanhat hyvät muistot ja tunteet uudelleen, kuin jostain uudesta ja tuntemattomasta, josta ei vielä tiedä.
Suurin syy vanhan paluuseen lienee kuitenkin kyllästyminen. Kun jotain saa liikaa, siihen kyllästyy ja silloin vanhakin tuntuu taas tuoreelta ja uudelta – kunnes siihen puolestaan kyllästyy. Missään tämä ei näy niin hyvin kuin Call of Duty -sarjassa. Muistan itsekin ajan, kun olin lopen kyllästynyt ikuiseen toiseen maailmansotaan siinä ja muissa räiskintäpeleissä, jolloin Modern Warfare iski kuin miljoona volttia. Nyt tilanne on täsmälleen päinvastainen. Kansipelinämme komeileva Call of Duty: WWII tuntuu raikkaalta ja kiinnostavalta aivan kuin se olisi jotain täysin uutta.
Ehkäpä alkuperäinen kysymykseni onkin turha. Vanhat pelit kiinnostavat, koska olemme jo unohtaneet, että olimme joskus niihin kyllästyneitä. Tällä hetkellä kiinnostavat pelit, pelityypit ja aiheet vaipuvat jossain välissä unholaan kyllästymisestä, kunnes ne taas nousevat samalla tavalla takaisin parrasvaloihin. Pelimaailma on syklinen, ja siksi vanha on siellä aina uusi musta.
Miika Huttunen
Pelaaja-lehden päätoimittaja
Kirjoitus on julkaistu pääkirjoituksena Pelaaja-lehden toukokuun numerossa 176, joka on nyt kaupoissa!
