Suhteeni luontoon on aina ollut kaksijakoinen. Kunnioitan ja ihailen luonnon kirjavuutta, mutta en nauti siitä niin paljon kuin voisin. Maalla syntyneenä pidän kyllä tuulen huminasta mäntyjen latvoissa ja suomalaisten lähiömetsienkin tarjoamasta hiljaisuudesta, mutta en koskaan ole ollut innokas luonnonpuistopatikoija tai pohjoisen kala-apajille haikaileva erakkoluonne. Näppituntuman perusteella sanoisin, että valtaosa kaupunkilaistuneista suomalaisista jakaa tuntoni. Me elämme luonnon lähellä, mutta liikumme luonnossa vain tiettyyn mukavuuspisteeseen asti.
Näin kesän ollessa vehreimmillään voi paatuneempikin kaupunkilaisuuden puolestapuhuja kuitenkin nostaa katseensa näyttöpäätteeltä ja nauttia hetkistä, jolloin luonto näyttää kauneutensa. Luonnon kohtaamisessa aina jotain palkitsevaa – olipa kyse sitten auringon kimalluksesta Saimaan laineilla tai myöhäisillan pyörälenkillä vastaan osuvan jäniksen kanssa jaetusta hetkestä.
Peleissä luonnon kohtaaminen tuntuu kuitenkin typistyvän usein hyvin alkukantaiseen metsästäjä vastaan saalistettava -asetelmaan. Kuinka monta peliä tiedät, jossa villieläin tai muu luonnon eliö olisi pääosassa? Entä kuinka monta sellaista, jossa pelaajan tehtävänä ei ole eläinten tappaminen tai luonnon antimista hyötyminen? Metsästyssimulaatioiden sekä selviytymis- ja strategiapelien ytimessä on lähestulkoon aina ajatus, että pelaaja haluaa ohjata ihmistä tai ihmisryhmää.
Onneksi on vaihtoehtoja. Yksi kuluvan vuoden parhaista pelikokemuksistani on ollut indiepeli Shelter. Viime syksynä julkaistu peli odotti Steamin pelikirjastossani kuukausitolkulla vuoroaan, mutta kun lopulta pääsin siihen käsiksi, olin haltioitunut.
Shelterissä pelaaja ohjaa mäyräpesueen emoa läpi metsämaiden ja niittyjen yrittäen suojella pentuja maailman vaaroilta. Pensaspalojen ja petolintujen välttelemisen lisäksi pelaajan pitää kerätä ruokaa ja johdattaa pesue ohi erilaisten esteiden. Teknisesti Shelter ei ole maailman ihmeellisin peli, mutta sen tunnelmassa ja visuaalisessa loistossa on samanlaista levollisuutta kuin havumetsässä samoilussa kesäyönä. Virkistävintä pelissä on kuitenkin se, että pelaajan roolina on olla osa luontoa ja kokea se kaikessa vaihtelevuudessaan, eikä vain sen alistamiseen ja hyödykkeiksi jalostamiseen tähtäävä ihminen.
En nyt tarkoita, että esimerkiksi selviytymisstrategiapeli Banished olisi huono peli, koska se keskittyy pääasiassa kuvaamaan ihmisen ja luonnon välistä suhdetta sen kautta, että villi luonto koituu ihmisen kuolemaksi – pelihän on vain rehellinen. Me ihmiset olemme aikojen saatossa rakentaneet talot, tiet ja kaupungit erottaaksemme itsemme erämaasta, koska erämaa ei kohtele lajiamme lempeästi. Luontosuhteemme on kuitenkin kaupunkisivistyksen myötä muovautunut niin itsekeskeiseksi, että Shelterin kaltaiset avaukset ovat tervetulleita.
Jos siis eksyt kesälomallasi kalakoskien varsille, ylväiden korpihonkien huminaan tai saariston tuulen piiskaamille luodoille, pysähdy hetkeksi ja tarkkaile kaikkea, mitä siellä tapahtuu. Saatat hyvinkin ryhtyä pohtimaan, miten monimuotoisia pelejä näiden ympäristöjen pohjalta voitaisiinkaan tehdä.
Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu heinäkuun Pelaaja-lehdessä numero 142.